Nonniin. Keväinen keuhkotauti saavutti minutkin herran vuonna 2022, joskaan kyseessä ei ollut korona vaan jokin muu erittäin epämiellyttävä puheeäänen ja voimat vievä tauti. Se oli viimeinen kannustin, suorastaan tarjottimella eteen tuotu vaihtoehto, ladata maksullisen podcast-palveluntarjoajan ilmainen 2 viikon tutustumisjakso ja uppoutua Antti Holman uuden podcastin pariin aina niinä hetkinä, kun en yskinyt keuhkojani pihalle mykkyrässä lattialla tai ollut unessa. Onpa sillä Holmalla kivoja sutkautuksia ja näkemyksiä! Jäin pohtimaan mikä on nykyään se kanava, jonne voisi itse suoltaa omasta mielestään hauskoja sutkautuksia ilman painetta olla asiallisen tarkka tai muuten pätevä. Twitterkin on lähinnä pelottava ammatillisen pätemisen paikka, ei sinne kehtaa kirjoittaa mitään omia persoonallisia ajatuksiaan. Eikä huvita, aina kun sinne erehtyy menemään niin silmille ryöpsähtää jokin makaaberi metsäkeskustelu tai vähemmistöjen oikeustaistelu-ketju. Aina on kaikki huonosti ja lukijalle
Loppukesän aurinko paistoi kirkkaasti silmiin, kun avasin työpaikan oven lähteäkseni kotiin – joskin olin päättänyt käydä töiden päätteeksi kaupungilla pyörimässä. En millään kovin tähdellisellä asialla; testailin retkeilyhousuja retkeilykaupassa ja kävin apteekissa täydentämässä särkylääkevaraston. Kotona ei ollut valmista ateriaa odottamassa jääkaapissa, joten poikkesin myös thai street foodissa ostamassa annoksen mukaan. Katsellessani ulos ravintolan ikkunasta kävelykadulle, iski kaipuu kaikkeen normaaliin. Miten ihanaa oli istua hetki tunnelmallisesti sisustetussa ruokapaikassa, maksaa siitä että joku muu tekee minulle ruokaa kuin minä itse, katsella kadulla liikkuvia ihmisiä ja bongailla syksyn muoti-ilmiöitä. Olisipa ihanaa mennä kahvilaan ja istua siellä höpöttämässä niitä näitä tuntikausia ystävien kanssa. Olisipa ihanaa, jos loppukesän (vai joko se on alkusyksy?) auringonpaiste ei koskaan lakkaisi, jos syystakkia ei tarvitsisi koskaan kaivaa naftaliinista eikä koskaan pelätä