Luin lehdestä työnhakijoiden ajatuksia työnhausta ja joukosta erottui selvästi "matka itseen" -teema. Työttömyys on aikaa, jolloin ehtii pohtia mitä todella haluaa omalta työuraltaan, mikä itseä kiinnostaa ja mihin energiansa haluaa keskittää. Olen tästä samaa mieltä, työttömyysjakso on ennen kaikkea henkistä kasvua ja filosofisia ajatuksia.
Samalla kun luin toisten työnhakuajatuksia olin kuitenkin hurjan helpottunut, ettei minun tarvitse painia niiden asioiden kanssa toviin. Tovi on yhtä kuin neljä vuotta, jonka aikana teen väitöskirjan.
Sanoisinko, että tässä on ollut vähän sulattelemista.
Menneet neljä kuukautta ovat olleet uuden opettelua. Uusi työ yliopistolla väitöskirjatutkijana on tuonut sekä iloa että hämmennystä. Kuulun erilaisiin joukkioihin ja tutkimusryhmiin, olen osa tutkijaverkostoa niin omassa yliopistossani kuin globaalistikin ja pääsen myös osaksi uutta School of Resource Wisdom:ia. Olen saanut hyvän tiimin ympärilleni, joka luotsaa minut tulevan neljän vuoden läpi. Tiimillä tarkoitan ohjaajia ja seurantaryhmän jäseniä, jotka ovat apuna ja tukena tällä matkalla.
Nautin työstäni monestakin syystä, muun muassa siksi, että minulla ei ole työaikaa. Tästä teemasta olen pauhannut aiemminkin; mahtavaa että se on nyt toteutunut. Samalla tunnen kuitenkin suurta vastuuta käyttämästäni ajasta – tai tarkemmin ottaen käyttämättömästäni ajasta. On supernastaa saada nukkua aamulla yhdeksään ja mennä yhdeksitoista töihin, mutta jos tätä jatkuu liian pitkään alan huolestua omasta tehokkuudestani. Sillä vain se merkitsee, että tekee mahdollisimman pitkää päivää ja on hullun tehokas? Kummaa miten sitä onkin kiinni niissä rakenteissa ja ajattelutavoissa, joita pitää niin huonoina. Mutta onneksi on kesä, valoisat aamu auttavat heräämään aamulla ja silloin päivässä ehtii tehdä monenlaista.
Minä luen työkseni. Se on mielenkiintoista, avartavaa ja väsyttävää. Alussa on aina paljon luettavaa ja omana henkilökohtaisena lisänä minulla on edessä uuteen tieteenalaan tutustuminen. Poikkitieteellinen väitöskirjani käsittelee luonnonsuojelun haasteita yhteiskunnallisesta näkökulmasta; pelkästään ekologian julkaisujen tunteminen ei siis riitä. On myös hämmentävää, että yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia lukiessa tuntuu, etten keskity tarpeeksi luonnontieteelliseen puoleen ja päin vastoin. Balanssia etsitään.
Poissaoloni yliopistomaailmasta ehti kestää vain kolmisen vuotta, mutta jo sinä aikana tieteen kielen taitoni ehtivät ruostua. Olenkin saanut hieman taistella lukumotivaationi kanssa. Taistelun alkumetreillä olen jo ehtinyt todeta, että tieteellisissä julkaisuissa on eroja: toiset on kirjoitettu selkeästi ja toiset ei. Jälkimmäisten kohdalla ihmettelen, miten ne on ylipäätään saatu julkaistua ja ymmärtääkö joku muu niitä paljon helpommin? Luulisi, että erityisesti tutkijoille viestintätaidot ja ymmärretyksi tuleminen olisivat kultaakin kalliimpia työelämätaitoja.
Kuten aikaisemminkin elämässäni, tämäkään juttu ei mennyt ihan tavallisesti. (Olen pohtinut, kenen elämässä asiat menevät odotetusti, onko sellaisia ihmisiä olemassakaan?) Tavallisesti väitöskirjatyö alkaa omasta yhteydenotosta yliopiston tutkimusryhmiin ja tutkimussuunnitelman valmistelusta. Usein apurahaa ei saa ensimmäisellä yrittämällä ja yhtä usein sitä ei myöskään myönnetä ensimmäistä vuotta pidemmälle. Tällöin hakuruljanssi jatkuu toisena ja mahdollisesti vielä sitäkin seuraavina vuosina.
Oma väitöskirjaprojektini käynnistyi yhteydenotolla yliopiston suunnasta, kysymyksellä "haluaisinko tulla mukaan ekologisia kompensaatioita tutkivaan hankkeeseen?". Mietin asiaa tovin, sillä olin pikemminkin vältellyt kuin toivonut mahdollisuutta kouluttautua vielä pidemmälle. Lopulta vastaus oli kuitenkin aika selvä: totta hitossa tulen! Olin mukana viimeistelemässä tutkimusryhmän apurahahakemusta viime syksynä ja joulukuussa 2017 Koneen Säätiö myönsi rahoituksen seuraavaksi neljäksi vuodeksi.
Aloitin väitöskirjatyöni tarkentamalla ymmärrystäni tutkittavasta aiheesta (suorastaan hupaisaa näin päin!) ja valmistelemalla omaa tutkimussuunnitelmaani, sillä apurahahakemukseen minulle kirjoitettu osuus oli aika pieni. Katoava Luonto -hankkeessa tapahtuu näet paljon muutakin. Tilanne on ollut siis mitä poikkeuksellisin niin sanottuun "normaaliin" verrattaessa.
Totutusta poikkeava työn aloitus on kuitenkin auttanut jäsentämään ajatuksia ja asettamaan tietyt raamit tuleville vuosille:
Samalla kun luin toisten työnhakuajatuksia olin kuitenkin hurjan helpottunut, ettei minun tarvitse painia niiden asioiden kanssa toviin. Tovi on yhtä kuin neljä vuotta, jonka aikana teen väitöskirjan.
Sanoisinko, että tässä on ollut vähän sulattelemista.
Menneet neljä kuukautta ovat olleet uuden opettelua. Uusi työ yliopistolla väitöskirjatutkijana on tuonut sekä iloa että hämmennystä. Kuulun erilaisiin joukkioihin ja tutkimusryhmiin, olen osa tutkijaverkostoa niin omassa yliopistossani kuin globaalistikin ja pääsen myös osaksi uutta School of Resource Wisdom:ia. Olen saanut hyvän tiimin ympärilleni, joka luotsaa minut tulevan neljän vuoden läpi. Tiimillä tarkoitan ohjaajia ja seurantaryhmän jäseniä, jotka ovat apuna ja tukena tällä matkalla.
Nautin työstäni monestakin syystä, muun muassa siksi, että minulla ei ole työaikaa. Tästä teemasta olen pauhannut aiemminkin; mahtavaa että se on nyt toteutunut. Samalla tunnen kuitenkin suurta vastuuta käyttämästäni ajasta – tai tarkemmin ottaen käyttämättömästäni ajasta. On supernastaa saada nukkua aamulla yhdeksään ja mennä yhdeksitoista töihin, mutta jos tätä jatkuu liian pitkään alan huolestua omasta tehokkuudestani. Sillä vain se merkitsee, että tekee mahdollisimman pitkää päivää ja on hullun tehokas? Kummaa miten sitä onkin kiinni niissä rakenteissa ja ajattelutavoissa, joita pitää niin huonoina. Mutta onneksi on kesä, valoisat aamu auttavat heräämään aamulla ja silloin päivässä ehtii tehdä monenlaista.
Minä luen työkseni. Se on mielenkiintoista, avartavaa ja väsyttävää. Alussa on aina paljon luettavaa ja omana henkilökohtaisena lisänä minulla on edessä uuteen tieteenalaan tutustuminen. Poikkitieteellinen väitöskirjani käsittelee luonnonsuojelun haasteita yhteiskunnallisesta näkökulmasta; pelkästään ekologian julkaisujen tunteminen ei siis riitä. On myös hämmentävää, että yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia lukiessa tuntuu, etten keskity tarpeeksi luonnontieteelliseen puoleen ja päin vastoin. Balanssia etsitään.
Poissaoloni yliopistomaailmasta ehti kestää vain kolmisen vuotta, mutta jo sinä aikana tieteen kielen taitoni ehtivät ruostua. Olenkin saanut hieman taistella lukumotivaationi kanssa. Taistelun alkumetreillä olen jo ehtinyt todeta, että tieteellisissä julkaisuissa on eroja: toiset on kirjoitettu selkeästi ja toiset ei. Jälkimmäisten kohdalla ihmettelen, miten ne on ylipäätään saatu julkaistua ja ymmärtääkö joku muu niitä paljon helpommin? Luulisi, että erityisesti tutkijoille viestintätaidot ja ymmärretyksi tuleminen olisivat kultaakin kalliimpia työelämätaitoja.
Kuten aikaisemminkin elämässäni, tämäkään juttu ei mennyt ihan tavallisesti. (Olen pohtinut, kenen elämässä asiat menevät odotetusti, onko sellaisia ihmisiä olemassakaan?) Tavallisesti väitöskirjatyö alkaa omasta yhteydenotosta yliopiston tutkimusryhmiin ja tutkimussuunnitelman valmistelusta. Usein apurahaa ei saa ensimmäisellä yrittämällä ja yhtä usein sitä ei myöskään myönnetä ensimmäistä vuotta pidemmälle. Tällöin hakuruljanssi jatkuu toisena ja mahdollisesti vielä sitäkin seuraavina vuosina.
Oma väitöskirjaprojektini käynnistyi yhteydenotolla yliopiston suunnasta, kysymyksellä "haluaisinko tulla mukaan ekologisia kompensaatioita tutkivaan hankkeeseen?". Mietin asiaa tovin, sillä olin pikemminkin vältellyt kuin toivonut mahdollisuutta kouluttautua vielä pidemmälle. Lopulta vastaus oli kuitenkin aika selvä: totta hitossa tulen! Olin mukana viimeistelemässä tutkimusryhmän apurahahakemusta viime syksynä ja joulukuussa 2017 Koneen Säätiö myönsi rahoituksen seuraavaksi neljäksi vuodeksi.
Aloitin väitöskirjatyöni tarkentamalla ymmärrystäni tutkittavasta aiheesta (suorastaan hupaisaa näin päin!) ja valmistelemalla omaa tutkimussuunnitelmaani, sillä apurahahakemukseen minulle kirjoitettu osuus oli aika pieni. Katoava Luonto -hankkeessa tapahtuu näet paljon muutakin. Tilanne on ollut siis mitä poikkeuksellisin niin sanottuun "normaaliin" verrattaessa.
Totutusta poikkeava työn aloitus on kuitenkin auttanut jäsentämään ajatuksia ja asettamaan tietyt raamit tuleville vuosille:
- Suhtaudun väitöskirjaprojektiini kuin mihin tahansa määräaikaiseen työhön: se sisältää erilaisia vaiheita ja päättyy neljän vuoden päästä
- Työni sivutuloksena, lähinnä hyvänä bonuksena, saan tohtorin oppiarvon
Hommien edetessä välillä tuskastuttavan hitaasti olen pitänyt itseäni täydellisenä vetelehtijänä. Koitan kuitenkin muistuttaa itselleni, että olen vielä aika alussa ja siihen nähden ehtinyt jo monenlaista. Esimerkiksi luomaan verkostoja toisiin tiedekuntiin, järjestämään yhteiskuntatieteilijän vierailuluennon biologian laitokselle, tekemään työmatkoja, perehtymään EU:n tietosuojadirektiivin kiemuroihin ja nettisivujen hallinnointiin, pohjustamaan yhteistyömahdollisuuksia toisen tutkimushankkeen kanssa ja ottamaan ensiaskelia uuden resurssiviisaustutkijayhteisön jäsenenä. Armollisuus itseä kohtaan taitaakin olla yksi tärkeimmistä taidoista, joita kannattaa nyt opetella.
Työajattoman tutkijan vapaus on mahdollistanut työpisteen siirtämisen puistoon hellepäivinä – näitä päiviä odotan tälle kesälle vielä lisää! :)
Työajattoman tutkijan vapaus on mahdollistanut työpisteen siirtämisen puistoon hellepäivinä – näitä päiviä odotan tälle kesälle vielä lisää! :)
Kommentit
Lähetä kommentti