Parvekkeellani järjestetyillä vohvelikutsuilla kyselin työpaikkakuulumisia ystävältäni. Hän oli juuri aloittanut uudessa työssä. Hektistä oli ollut; puolen viikon työmatka Eurooppaan heti toisesta työpäivästä lähtien ja paljon yleistä haltuunottamista – kuten ensimmäisinä päivinä ja viikkoina yleensä on. Elämässä on pitänyt tehdä muutoksia töiden alkaessa opintojen päätteeksi: lapselle haettiin hoitopaikkaa ja gradun viimeistelylle on asetettu selvä takaraja.
On mahtava jakaa töidensaantikuulumisia! Ja mahtavaa on myös se, että ystäväni on minun diilaamassani työpaikassa. Eikä ollut ensimmäinen vaan toinen ihminen, jolle olen voinut tällaisen tilaisuuden tarjota (tämän vuoden kuluessa).
Oman työttömyyteni aikana mietin välin raivostuneena ja välin syvästi ikävöiden ihmisiä, jotka diilailevat työpaikkoja tutuilleen. Voi kun minunkin kohdalleni sattuisi sellainen onnenpotku! Ei sattunut. Mutta kaksi vuotta myöhemmin tilanne muuttui ja suunta vaihtui: minä olinkin se, joka pääsi välittämään töitä eteenpäin.
Joihinkin kiinnostavimpiin työpaikkoihin olen ollut silloin tällöin yhteydessä. Se on selvästikin erittäin kannattavaa, sillä kun tulee nopeita rekrytointitarpeita, on helpompi lähestyä tolkulliseksi todettuja ihmisiä kuin julistaa avoin haku alkaneeksi. Julkinen haku kuluttaa valtavasti työpaikan resursseja: rekrytointi on aina pois muista töistä tai ulkoinen kustannus, jos se siirretään rekryfirman tehtäväksi.
Olin juuri allekirjoittanut tutkijasopimukset yliopistolle, kun ensimmäinen yhteydenotto kilahti sähköpostiini. Se tuli paikasta, jonne olin alunperin hakenut kaksi vuotta sitten. Minulle tarjottiin paikkaa Helsingistä ja vieläpä konsulttipuolelta, jonne olin kovasti havitellut. Harmitti. En päässyt edes kunnolla valitsemaan – vaikkakaan en tiedä miten olisin lopulta valinnut väitöskirjan ja päivätyön väliltä. Ehkä arvalla.
Toinen yhteydenotto tuli loppukeväästä. Siihen paikkaan olin ollut haastattelussa edellisenä syksynä ja tuolloin rekrytointiprosessi keskeytyi ihan loppumetreillä.
Molempien kohdalla kiitin tarjouksesta ja kerroin etten ole nyt käytettävissä seuraavaan neljään vuoteen. Laitoin kuitenkin jo samaan paluuviestiin maininnan, että minulla on mielessä sopiva henkilö tarpeisiinne, sillä tiesin ystävieni hakevan saman alan töitä. Toiselta varmistin, onko LinkedIn siinä tilassa että voisin laittaa siitä linkin mukaan, toiselle laitoin vain reteästi tekstarin: "soita mulle heti kun voit, nyt on tärkeää asiaa". Jälkimmäisessä tapauksessa olin jo itse sähköpostin suosituksineen lähettänyt eteenpäin.
Vaikka myhäilin hyväntuulisena omille saavutuksilleni, olin toisaalta hieman pettynyt. En päässyt itse tekemään todellista valintaa ja koin, että työnhakijana minun pitäisi olla aina käytettävissä kun työnantaja niin haluaa. Kuukausia tarjolla ollut osaamiseni ei aikanaan kiinnostanut riittävästi, mutta kiperän paikan tullen yhteydenottoja tulee. Epäsuhta työmarkkinoilla on silmiinpistävä ja vaatisi mielestäni korjausta.
Kumpikaan työnantajista, jotka lähestyivät minua tänä keväänä, ei hoitanut aiempaa rekrytointiaan viiden tähden arvoisesti. Toisen prosessi venyi lähes vuoden mittaiseksi, kun väliin tulivat kesälomat, jahkailu työntekijän todellisesta tarpeesta ja kiireellisemmät työt. Toinen taho antoi itsestään hyvinkin dynaamisen ja nopealiikkeisen kuvan ja haastattelusta (joskin hätäisestä) jäi tunne, että minulle todella olisi paikka organisaatiossa. Sitten kaikki vain lopahti: esimies vaihtui, ulkopuoliset rekrytoinnit menivät jäihin ja otettiin hätävaraksi joku aiemmin taloon pätkiä tehnyt.
Miten työnantajilla on varaa tällaiseen? Miten heillä on varaa käyttää tehokkuuspuristuksessa näivetettyjä resurssejaan rekrytoinnin puoleenväliin viemiselle, vetäytyä kesken kaiken takavasemmalle ja jättää työnantajakuva epämääräiseksi? Työnhakija panee tarkasti merkille työnantajakuvan haastattelukierroksille päästessään: siihen vaikuttavat kaikki haastattelutilanteesta viestintään ja esimerkiksi nettisivujen ulkonäköön asti. Ystävällinen viestintä on estänyt näitä kahta tahoa päätymästä omalle mustalle listalleni, mutta kumpaakin ystävääni varoitin, etten voi luvata heille varmuutta työpaikan hyvästä tunnelmasta.
Työnantajille haluan antaa muutaman vinkin: hoitakaa rekrytointinne kunnolla. Maineenne on kaikki mitä teillä on, jos menetätte sen niin olette heikoilla jäillä. Jos rekrytoitte, niin tehkää se ajatuksella ja huolellisesti. Jos ette halua rekrytoida, älkää avatko ilmoitusta varmuuden vuoksi. Haaskaatte silloin vain kaikkien aikaa ja vaivaa. Lisään pohdittavaksenne myös tämän: työnantaja on terminä aika vanhentunut. Todellisuudessa minä tarjoan teille työni ja te tarjoatte minulle siitä korvauksen. Olette mahdollistajia, tilaajia ja resurssikerääjiä, muttette enää selkeitä työnantajia. Kohdelkaa voimavarojanne ja arvokkainta omaisuuttanne sen mukaisesti.
Mitä ystäviini ja uusiin työpaikkoihin tulee, molemmat ovat kiitollisia mahdollisuudesta tehdä töitä ja saada toimeentulo. Ei ehkä unelmaduuni kummallakaan, mutta tässä maailmanajassa oman alan työt omalla asuinpaikkakunnalla ovat melkoisen mukava juttu. Kokemuksen karttuessa on mahdollista myöhemmin vaihtaa ja edetä ylemmäs, kohti kirkastuneempia unelmia. Ja ennenkaikkea: ehkä tyylikkäästi pöydän ali.
On mahtava jakaa töidensaantikuulumisia! Ja mahtavaa on myös se, että ystäväni on minun diilaamassani työpaikassa. Eikä ollut ensimmäinen vaan toinen ihminen, jolle olen voinut tällaisen tilaisuuden tarjota (tämän vuoden kuluessa).
Oman työttömyyteni aikana mietin välin raivostuneena ja välin syvästi ikävöiden ihmisiä, jotka diilailevat työpaikkoja tutuilleen. Voi kun minunkin kohdalleni sattuisi sellainen onnenpotku! Ei sattunut. Mutta kaksi vuotta myöhemmin tilanne muuttui ja suunta vaihtui: minä olinkin se, joka pääsi välittämään töitä eteenpäin.
Joihinkin kiinnostavimpiin työpaikkoihin olen ollut silloin tällöin yhteydessä. Se on selvästikin erittäin kannattavaa, sillä kun tulee nopeita rekrytointitarpeita, on helpompi lähestyä tolkulliseksi todettuja ihmisiä kuin julistaa avoin haku alkaneeksi. Julkinen haku kuluttaa valtavasti työpaikan resursseja: rekrytointi on aina pois muista töistä tai ulkoinen kustannus, jos se siirretään rekryfirman tehtäväksi.
Olin juuri allekirjoittanut tutkijasopimukset yliopistolle, kun ensimmäinen yhteydenotto kilahti sähköpostiini. Se tuli paikasta, jonne olin alunperin hakenut kaksi vuotta sitten. Minulle tarjottiin paikkaa Helsingistä ja vieläpä konsulttipuolelta, jonne olin kovasti havitellut. Harmitti. En päässyt edes kunnolla valitsemaan – vaikkakaan en tiedä miten olisin lopulta valinnut väitöskirjan ja päivätyön väliltä. Ehkä arvalla.
Toinen yhteydenotto tuli loppukeväästä. Siihen paikkaan olin ollut haastattelussa edellisenä syksynä ja tuolloin rekrytointiprosessi keskeytyi ihan loppumetreillä.
Molempien kohdalla kiitin tarjouksesta ja kerroin etten ole nyt käytettävissä seuraavaan neljään vuoteen. Laitoin kuitenkin jo samaan paluuviestiin maininnan, että minulla on mielessä sopiva henkilö tarpeisiinne, sillä tiesin ystävieni hakevan saman alan töitä. Toiselta varmistin, onko LinkedIn siinä tilassa että voisin laittaa siitä linkin mukaan, toiselle laitoin vain reteästi tekstarin: "soita mulle heti kun voit, nyt on tärkeää asiaa". Jälkimmäisessä tapauksessa olin jo itse sähköpostin suosituksineen lähettänyt eteenpäin.
Vaikka myhäilin hyväntuulisena omille saavutuksilleni, olin toisaalta hieman pettynyt. En päässyt itse tekemään todellista valintaa ja koin, että työnhakijana minun pitäisi olla aina käytettävissä kun työnantaja niin haluaa. Kuukausia tarjolla ollut osaamiseni ei aikanaan kiinnostanut riittävästi, mutta kiperän paikan tullen yhteydenottoja tulee. Epäsuhta työmarkkinoilla on silmiinpistävä ja vaatisi mielestäni korjausta.
Kumpikaan työnantajista, jotka lähestyivät minua tänä keväänä, ei hoitanut aiempaa rekrytointiaan viiden tähden arvoisesti. Toisen prosessi venyi lähes vuoden mittaiseksi, kun väliin tulivat kesälomat, jahkailu työntekijän todellisesta tarpeesta ja kiireellisemmät työt. Toinen taho antoi itsestään hyvinkin dynaamisen ja nopealiikkeisen kuvan ja haastattelusta (joskin hätäisestä) jäi tunne, että minulle todella olisi paikka organisaatiossa. Sitten kaikki vain lopahti: esimies vaihtui, ulkopuoliset rekrytoinnit menivät jäihin ja otettiin hätävaraksi joku aiemmin taloon pätkiä tehnyt.
Miten työnantajilla on varaa tällaiseen? Miten heillä on varaa käyttää tehokkuuspuristuksessa näivetettyjä resurssejaan rekrytoinnin puoleenväliin viemiselle, vetäytyä kesken kaiken takavasemmalle ja jättää työnantajakuva epämääräiseksi? Työnhakija panee tarkasti merkille työnantajakuvan haastattelukierroksille päästessään: siihen vaikuttavat kaikki haastattelutilanteesta viestintään ja esimerkiksi nettisivujen ulkonäköön asti. Ystävällinen viestintä on estänyt näitä kahta tahoa päätymästä omalle mustalle listalleni, mutta kumpaakin ystävääni varoitin, etten voi luvata heille varmuutta työpaikan hyvästä tunnelmasta.
Työnantajille haluan antaa muutaman vinkin: hoitakaa rekrytointinne kunnolla. Maineenne on kaikki mitä teillä on, jos menetätte sen niin olette heikoilla jäillä. Jos rekrytoitte, niin tehkää se ajatuksella ja huolellisesti. Jos ette halua rekrytoida, älkää avatko ilmoitusta varmuuden vuoksi. Haaskaatte silloin vain kaikkien aikaa ja vaivaa. Lisään pohdittavaksenne myös tämän: työnantaja on terminä aika vanhentunut. Todellisuudessa minä tarjoan teille työni ja te tarjoatte minulle siitä korvauksen. Olette mahdollistajia, tilaajia ja resurssikerääjiä, muttette enää selkeitä työnantajia. Kohdelkaa voimavarojanne ja arvokkainta omaisuuttanne sen mukaisesti.
Mitä ystäviini ja uusiin työpaikkoihin tulee, molemmat ovat kiitollisia mahdollisuudesta tehdä töitä ja saada toimeentulo. Ei ehkä unelmaduuni kummallakaan, mutta tässä maailmanajassa oman alan työt omalla asuinpaikkakunnalla ovat melkoisen mukava juttu. Kokemuksen karttuessa on mahdollista myöhemmin vaihtaa ja edetä ylemmäs, kohti kirkastuneempia unelmia. Ja ennenkaikkea: ehkä tyylikkäästi pöydän ali.
Kommentit
Lähetä kommentti