Vaikka tässä keväässä on paljon mälsiä juttuja, kuten nyt vaikka tämä koronaetäily, niin on myös pikkuhiljaa uppoutumista hyvällä tavalla omiin töihin. Olen ihminen, joka tykkäisi että asiat ovat helppoja, selviä ja yksinkertaisia, mutta en oo sellasta tyyppiä, joka kulkisi niitä teitä jossa asiat näin olisivat. Myös tämä väitöskirja-nelivuotinen on malliesimerkki tästä "haasteita kaihtamattomasta" asenteesta. Nyt kun takana on hieman reilut kaksi vuotta, alkaa olla joku haju mitä on tekemässä. Piristävää eikö? Ajattele omalle kohdallesi, että teet kaksi vuotta töitä melkolailla summa mutikassa ja tsekkailet tuleeko mistään mitään. Onneksi tämä vaihe on nyt osittain takana päin ja olen hyväksynyt jatkuvan itsensä ja osaamisensa kyseenalaistamisen olevan vain jokapäiväinen juttu tässä työssä. Omat tutkimukseni ekologisesta kompensaatiosta kansalaistasolla, eli siitä, mitä ihmiset ajattelevat henkilökohtaisista luontohyvityksistä omassa elämässään ja mitä olisivat valmiita te
Ajatuksia, ihan vaan omasta elämästä.