Vaikka tässä keväässä on paljon mälsiä juttuja, kuten nyt vaikka tämä koronaetäily, niin on myös pikkuhiljaa uppoutumista hyvällä tavalla omiin töihin. Olen ihminen, joka tykkäisi että asiat ovat helppoja, selviä ja yksinkertaisia, mutta en oo sellasta tyyppiä, joka kulkisi niitä teitä jossa asiat näin olisivat. Myös tämä väitöskirja-nelivuotinen on malliesimerkki tästä "haasteita kaihtamattomasta" asenteesta. Nyt kun takana on hieman reilut kaksi vuotta, alkaa olla joku haju mitä on tekemässä. Piristävää eikö? Ajattele omalle kohdallesi, että teet kaksi vuotta töitä melkolailla summa mutikassa ja tsekkailet tuleeko mistään mitään. Onneksi tämä vaihe on nyt osittain takana päin ja olen hyväksynyt jatkuvan itsensä ja osaamisensa kyseenalaistamisen olevan vain jokapäiväinen juttu tässä työssä.
Omat tutkimukseni ekologisesta kompensaatiosta kansalaistasolla, eli siitä, mitä ihmiset ajattelevat henkilökohtaisista luontohyvityksistä omassa elämässään ja mitä olisivat valmiita tekemään biodiversiteettiarvojen palauttamiseksi, tuntuu keskustelujen perusteella olevan äärimmäisen odotettu tutkimus. Omat fiilikseni väikkärin suhteen ovat ”kunhan nyt teen ja jotain tästäkin kai tulee”, mutta samalla jännittää ihan hulluna osaanko tehdä asiat kunnolla ja hyvin. Tuloksiin en voi sinällään vaikuttaa, ne ovat mitä aineistosta tulee, kyse onkin tulkintakyvyistä ja analysointitavoista. Epävarmuus lienee aika yleinen tunnetila uran alkuvaiheen tutkijoiden keskuudessa. Lisäksi en tiedä mitä minusta tulee vielä tämän jälkeen; tuleeko tutkijaa vai tuleeko kenties jotain muuta. Näen kaksi lopputulosvaihtoehtoa tulevaa työelämää ajatellen: 1) joko olen henkisesti entistä vahvempi tai 2) itsevarmuuteni on murentunut olemattomiin tämän lingon myötä. Oma persoonallisuus varmasti vaikuttaa tähän ja ylipäätään koettelemuksista selviämiseen, joten tavoittelen itseni tuntien kohtaa 1.
Se mikä tässä keväässä on hienoa, on että ensimmäinen artikkeli alkaa saada jo hahmoa ja sen työstäminen on keskittynyttä ja siinä on suunta. Toinen artikkeli odottaa vielä ajatuksissa sillä datan käsittely on kesken, mutta analyysivaiheeseen pääsen käsiksi kesän alkupuolella. Tätä toista artikkelia pohdin kuitenkin kaiken taustalla ja käyn mm. keskusteluja humanististen tieteentekijöiden kanssa esim. metodivalinnoista ja koko laadullisen tutkimusperinteen kulmakivistä: miten suhtautua ja mitä ajatella analyyseistä, jotka tapahtuvat kokonaan oman pään sisällä eikä niitä tehdä millään malllinnusohjelmalla? On helpottavaa kuulla kannustavia perusteluita ja neuvoja, miten näistäkin jännittävyyksistä selvitään. Luonnontieteilijänä epäilys omista kyvyistä toisen tutkimusperinteen menetelmien kanssa on kieltämättä aika häilyvä, mutta menen samalla mentaliteetilla kuin muutenkin elämässä: suoraan vaan syvään päätyyn ja kylmään veteen.
Tutkijan valuutta on nimi tutkimusjulkaisussa. Sen vuoksi niitä olisi hyvä olla mahdollisimman paljon eri artikkeleissa ja mahdollisimman korkeatasoisissa lehdissä. Monet nuoret tutkijat sanovat tämän paineen alla kaikkiin yhteistyöehdotuksiin "joo" päätyen lopputulokseen, jossa aika ei meinaa riittää edes nukkumiseen, saati omien varsinaisten töiden tekemiseen. Olen koittanut tässä poiketa linjasta ja sanoa myös ”ei”. On tuntunut välillä kurjalta, mutta kukaan ei ole tullut tivaamaan tarkempia syitä. Ja hienointa on ollut jälkeenpäin huomata, että tällä metodilla voi sanoa myös ”kyllä” oikeasti kiinnostaville jutuille. Tästä esimerkkinä Kaisa Raatikaisen vetämä Pyhä Paikka -hanke, jossa tutkitaan suomalaisten luontosuhteen saloja. Se on aivan hullun kiinnostavaa ja liittyy läheisesti omiin tutkimusaiheisiini henkilökohtaisista luontohyvityksistä. Lisäksi tämä koronakevät voi tuoda oman mausteensa vastauksiin: onko suomalaisten suhde luontoon alkanut muuttua nyt, kun ainut mahdollisuus reippailla ja harrastaa on melkeinpä pelkästään ulkona lähiluonnossa?
Kiinnostaviin yhteistyökuvioihin kuuluu myös osallisuus JYU.Wisdom resurssiviisausyhteisössä, joka on tutkijayhteisö kestävyystutkimuksesta kiinnostuneille Jyväskylän yliopistossa. Olen iloinen, että yhteisö on toiminut vasta pari vuotta ja saan olla mukana rakentamassa sitä, heitellä luovia ja korkealentoisia ideoita myllyyn ja kuunnella vastakaikuja. Wisdomista on mahdollista rakentua jotain todella merkityksellistä tulevaisuuden kannalta, uskon että siitä kuullaan vielä.
JYU.Wisdomin kautta olen päätynyt myös järjestämään Jyväskylän Kesä -festivaalitapahtumaa, joskin juuri tällä viikolla tuli varmistus, että Kesän ohjelma muuttaa koronatilanteen takia muotoaan. Kaikkea aiemmin suunniteltua ei voida toteuttaa vielä tänä vuonna, mutta jotain pienimuotoisempaa kylläkin, tästä lisää tuonnempana. Ja se varsinainen festivaalitapahtuma siirtyy vuodella eteenpäin, eli pysytään kuulolla myös 2021!
Monenlaista siis on meneillään erikoiskeväästä huolimatta ja monia asioita pystyy edistämään kotoa käsin etäyhteyksien avulla. Mikään ei kuitenkaan korvaa yhteisöjä ympärillä, työporukkaa työpaikalla on ikävä, vaikka melkein päivittäin olemmekin edelleen tekemisissä. Oma työskentely on osoittanut rutinoitumisen merkkejä vasta tällä viikolla, kun päätin hylätä poikkeustila-ajattelun ja alkaa rakentaa kunnolla etätyötapoja kotiin. Tähän on sisältynyt myös joustamisen tarvetta mm. herkkuvälttelyyn asennoitumisessa sekä terveellisesti syömisessä: kaapista löytyy nykyään suklaakeksejä ja pakastimesta ranskanperunoita.
Omat tutkimukseni ekologisesta kompensaatiosta kansalaistasolla, eli siitä, mitä ihmiset ajattelevat henkilökohtaisista luontohyvityksistä omassa elämässään ja mitä olisivat valmiita tekemään biodiversiteettiarvojen palauttamiseksi, tuntuu keskustelujen perusteella olevan äärimmäisen odotettu tutkimus. Omat fiilikseni väikkärin suhteen ovat ”kunhan nyt teen ja jotain tästäkin kai tulee”, mutta samalla jännittää ihan hulluna osaanko tehdä asiat kunnolla ja hyvin. Tuloksiin en voi sinällään vaikuttaa, ne ovat mitä aineistosta tulee, kyse onkin tulkintakyvyistä ja analysointitavoista. Epävarmuus lienee aika yleinen tunnetila uran alkuvaiheen tutkijoiden keskuudessa. Lisäksi en tiedä mitä minusta tulee vielä tämän jälkeen; tuleeko tutkijaa vai tuleeko kenties jotain muuta. Näen kaksi lopputulosvaihtoehtoa tulevaa työelämää ajatellen: 1) joko olen henkisesti entistä vahvempi tai 2) itsevarmuuteni on murentunut olemattomiin tämän lingon myötä. Oma persoonallisuus varmasti vaikuttaa tähän ja ylipäätään koettelemuksista selviämiseen, joten tavoittelen itseni tuntien kohtaa 1.
Se mikä tässä keväässä on hienoa, on että ensimmäinen artikkeli alkaa saada jo hahmoa ja sen työstäminen on keskittynyttä ja siinä on suunta. Toinen artikkeli odottaa vielä ajatuksissa sillä datan käsittely on kesken, mutta analyysivaiheeseen pääsen käsiksi kesän alkupuolella. Tätä toista artikkelia pohdin kuitenkin kaiken taustalla ja käyn mm. keskusteluja humanististen tieteentekijöiden kanssa esim. metodivalinnoista ja koko laadullisen tutkimusperinteen kulmakivistä: miten suhtautua ja mitä ajatella analyyseistä, jotka tapahtuvat kokonaan oman pään sisällä eikä niitä tehdä millään malllinnusohjelmalla? On helpottavaa kuulla kannustavia perusteluita ja neuvoja, miten näistäkin jännittävyyksistä selvitään. Luonnontieteilijänä epäilys omista kyvyistä toisen tutkimusperinteen menetelmien kanssa on kieltämättä aika häilyvä, mutta menen samalla mentaliteetilla kuin muutenkin elämässä: suoraan vaan syvään päätyyn ja kylmään veteen.
Tutkijan valuutta on nimi tutkimusjulkaisussa. Sen vuoksi niitä olisi hyvä olla mahdollisimman paljon eri artikkeleissa ja mahdollisimman korkeatasoisissa lehdissä. Monet nuoret tutkijat sanovat tämän paineen alla kaikkiin yhteistyöehdotuksiin "joo" päätyen lopputulokseen, jossa aika ei meinaa riittää edes nukkumiseen, saati omien varsinaisten töiden tekemiseen. Olen koittanut tässä poiketa linjasta ja sanoa myös ”ei”. On tuntunut välillä kurjalta, mutta kukaan ei ole tullut tivaamaan tarkempia syitä. Ja hienointa on ollut jälkeenpäin huomata, että tällä metodilla voi sanoa myös ”kyllä” oikeasti kiinnostaville jutuille. Tästä esimerkkinä Kaisa Raatikaisen vetämä Pyhä Paikka -hanke, jossa tutkitaan suomalaisten luontosuhteen saloja. Se on aivan hullun kiinnostavaa ja liittyy läheisesti omiin tutkimusaiheisiini henkilökohtaisista luontohyvityksistä. Lisäksi tämä koronakevät voi tuoda oman mausteensa vastauksiin: onko suomalaisten suhde luontoon alkanut muuttua nyt, kun ainut mahdollisuus reippailla ja harrastaa on melkeinpä pelkästään ulkona lähiluonnossa?
Kiinnostaviin yhteistyökuvioihin kuuluu myös osallisuus JYU.Wisdom resurssiviisausyhteisössä, joka on tutkijayhteisö kestävyystutkimuksesta kiinnostuneille Jyväskylän yliopistossa. Olen iloinen, että yhteisö on toiminut vasta pari vuotta ja saan olla mukana rakentamassa sitä, heitellä luovia ja korkealentoisia ideoita myllyyn ja kuunnella vastakaikuja. Wisdomista on mahdollista rakentua jotain todella merkityksellistä tulevaisuuden kannalta, uskon että siitä kuullaan vielä.
JYU.Wisdomin kautta olen päätynyt myös järjestämään Jyväskylän Kesä -festivaalitapahtumaa, joskin juuri tällä viikolla tuli varmistus, että Kesän ohjelma muuttaa koronatilanteen takia muotoaan. Kaikkea aiemmin suunniteltua ei voida toteuttaa vielä tänä vuonna, mutta jotain pienimuotoisempaa kylläkin, tästä lisää tuonnempana. Ja se varsinainen festivaalitapahtuma siirtyy vuodella eteenpäin, eli pysytään kuulolla myös 2021!
Monenlaista siis on meneillään erikoiskeväästä huolimatta ja monia asioita pystyy edistämään kotoa käsin etäyhteyksien avulla. Mikään ei kuitenkaan korvaa yhteisöjä ympärillä, työporukkaa työpaikalla on ikävä, vaikka melkein päivittäin olemmekin edelleen tekemisissä. Oma työskentely on osoittanut rutinoitumisen merkkejä vasta tällä viikolla, kun päätin hylätä poikkeustila-ajattelun ja alkaa rakentaa kunnolla etätyötapoja kotiin. Tähän on sisältynyt myös joustamisen tarvetta mm. herkkuvälttelyyn asennoitumisessa sekä terveellisesti syömisessä: kaapista löytyy nykyään suklaakeksejä ja pakastimesta ranskanperunoita.
 |
| Miltä näyttää tutkimus ja tiede? No esim. tällaiselta! Christopher D. Ives tutki kollegoineen ihmisten luontoyhteyden eri muotoja tarkastelemalla 345 aihetta käsittelevää artikkelia, jotka oli julkaistu tieteellisissä lehdissä. Tällaista tutkimustapaa kutsutaan kooste- eli review-artikkeliksi. Kuva esittää suhteellisia osuuksia aineistosta (eli 345 löytyneestä artikkelista) ja siitä mihin teemoihin ne ovat keskittyneet sisällön puolesta (vihreä puoli) ja metodien osalta (punainen puoli). Alkuperäinen lähde löytyy osoitteesta: https://linkinghub.elsevier.com/retrieve/pii/S1877343517301264 (saatavuudessa voi olla rajoituksia=) |
Kiitos että jaksat kirjoitella näitä blogejakin silloin tällöin. Jotenkin olet olet herättänyt arvostukseni, ja minusta on kiinnostavaa nähdä, mitä sinusta tulee. Kumpi lopulta saa sinut puolelleen, maailma vai oma mielenrauha? Niin tai näin, toivon pelkkää hyvää, koska viisaus sinussa kutenkin kasvaa. Olisi hienoa tuntea sinut ihan henkilökohtaisesti, mutta järkevintä on tyytyä stalkkaamaan hyväntahtoisesti satunnaisia tiedonmurusia.
VastaaPoista