Loppukesän aurinko paistoi kirkkaasti silmiin, kun avasin työpaikan oven lähteäkseni kotiin – joskin olin päättänyt käydä töiden päätteeksi kaupungilla pyörimässä. En millään kovin tähdellisellä asialla; testailin retkeilyhousuja retkeilykaupassa ja kävin apteekissa täydentämässä särkylääkevaraston. Kotona ei ollut valmista ateriaa odottamassa jääkaapissa, joten poikkesin myös thai street foodissa ostamassa annoksen mukaan. Katsellessani ulos ravintolan ikkunasta kävelykadulle, iski kaipuu kaikkeen normaaliin. Miten ihanaa oli istua hetki tunnelmallisesti sisustetussa ruokapaikassa, maksaa siitä että joku muu tekee minulle ruokaa kuin minä itse, katsella kadulla liikkuvia ihmisiä ja bongailla syksyn muoti-ilmiöitä. Olisipa ihanaa mennä kahvilaan ja istua siellä höpöttämässä niitä näitä tuntikausia ystävien kanssa. Olisipa ihanaa, jos loppukesän (vai joko se on alkusyksy?) auringonpaiste ei koskaan lakkaisi, jos syystakkia ei tarvitsisi koskaan kaivaa naftaliinista eikä koskaan pelätä
Ajatuksia, ihan vaan omasta elämästä.