Kaiken kaipuu

Loppukesän aurinko paistoi kirkkaasti silmiin, kun avasin työpaikan oven lähteäkseni kotiin – joskin olin päättänyt käydä töiden päätteeksi kaupungilla pyörimässä. En millään kovin tähdellisellä asialla; testailin retkeilyhousuja retkeilykaupassa ja kävin apteekissa täydentämässä särkylääkevaraston. Kotona ei ollut valmista ateriaa odottamassa jääkaapissa, joten poikkesin myös thai street foodissa ostamassa annoksen mukaan. 

Katsellessani ulos ravintolan ikkunasta kävelykadulle, iski kaipuu kaikkeen normaaliin. Miten ihanaa oli istua hetki tunnelmallisesti sisustetussa ruokapaikassa, maksaa siitä että joku muu tekee minulle ruokaa kuin minä itse, katsella kadulla liikkuvia ihmisiä ja bongailla syksyn muoti-ilmiöitä. Olisipa ihanaa mennä kahvilaan ja istua siellä höpöttämässä niitä näitä tuntikausia ystävien kanssa. Olisipa ihanaa, jos loppukesän (vai joko se on alkusyksy?) auringonpaiste ei koskaan lakkaisi, jos syystakkia ei tarvitsisi koskaan kaivaa naftaliinista eikä koskaan pelätä marraskuun sateita. Sain kiinni myös pienen salaisen ajatuksen, joka toivoi että olisipa ihana jos voisi joka päivä elää näin asuen kaiken humun keskellä, ja silti yhtä onnellisena käänsin ruuan saatuani askeleeni autolle ja suuntasin kohti kotia maalaiskuntaan.

Tavallisten asioiden kaipuu kaupungilla pyörähtäessä kertoo muutostilasta, jossa edelleenkin ollaan. Koronaepidemia keräilee massaa toiseen aaltoon ja arkielämää jaksottavat poikkeustoimet: työhuoneessa vain kaksi kerrallaan, oikeastaan parempi jos et tulisi töihin ollenkaan, julkisissa liikennevälineissä maskisuositus, ystävien tapaaminen porukalla aina vähän jännittävää (melkein jopa rikollista) ja harrastukset ovat minimissä. Onnellisuus elämää rytmittävästä arjesta on saavuttanut lomien jälkeen, mutta arki ei ole ennallaan. Eikä varmasti ole koskaan tästä eteenpäinkään, jotain tulee varmasti pysyvästi muuttumaan.

Kaipuu on myös pysyvyyden kaipuuta, voi kun mikään ei oikeasti muuttuisikaan. Että saisi istua keskustassa kahvilla ihan tavallisesti ja normaalisti, eikä sen tarvitsisi olla erikoista tai tuntua vähän luvattomalta. Ja toisaalta taas huomaan kaiken kaipuuseen liittyvän myös haikeutta omasta vanhenemisesta: puolisottomana ja lapsettomana kolmekymppisenä elämä tuntuu välillä jotenkin pysähtyneen. Kaikki soljuu eteenpäin, mutta samalla ei kuitenkaan. Menneet suhteet häviävät historiaan mutta muistuttavat hiljaa tyhjyydestä vaikka elämä olisikin muuten onnellista ja hyvää. Elinpiiri pysyy samanmoisena ja monet muutokset tapahtuvat vain oman elämäsi ulkopuolella, toisten elämissä. Perheellistyvät ystävät muuttuvat kiireisiksi, töiden perässä muutetaan toiselle paikkakunnalle tai yhteydenpito vähenee muuten vain kun muu elämä vie mukanaan. Tämän kaiken keskellä paluu aikaan, jolloin saattoi huolettomana istua kahvilassa surematta elämän menoa sen enempää, näyttää kipuavan välillä ajatuksiin.

Aamulla haistelen aamuaurinkoa ja öistä kastetta terassilla hampaita harjaten. Pyjamashortsit alkavat olla liian vähän niin nukkuessa kuin terassillakin. Haikeus siitä että aamupaloja ei tarkene enää kauaa pihalla syödä on käsillä, mutta vastapainoksi saan nauttia järven takaa oranssina nousevasta kuutamosta ja pihakynttilöistä illan pimetessä. Oman kasvimaan tilli on yli puolimetristä, siitä voin olla ylpeä. Toisaalta voin todeta kesäkurpitsojen kasvatuskokeen menneen jotakuinkin hypoteesien mukaan: heinäkuussa kylvetyt siemenet eivät ehdi edes kukkiviksi taimiksi ennen kuin tulevat jo viileät yöt – sadosta puhumattakaan. Ensi vuonna aikaisemmin sitten. 

Kaiken kaipuu pitää sisällään monenlaista. Mennyttä kesää, mennyttä arkea (sitä tavallista jonka tunnen), menneitä elämänvaiheita, mennyttä turvallisuuden tunnetta siitä, että kaikki olisi ennallaan. Ja silti kesä tulee taas ensi vuonna, ihan kuten aikaisempinakin vuosina on käynyt, ja tuleva vuosi ennen sitä voi tuoda mukanaan oikeastaan ihan mitä vain. Mennyt koronakevät tuntuu herkistäneen muutosten tajulle, sille, että mikään minkä luulit pysyväksi ei ehkä olekaan. Sen kunniaksi teen huomenna etäpäivän ja käyn lähisaarella tienoon parhaassa kahvilassa nauttimassa iltapäivällä kupillisen kuumaa.