Elämä on välillä yhtä vuoristorataa. Vuoroin on eri kokoisia kriisejä henkilökohtaisesta aina työpaikan ja sitten maailmanlaajuisen kokoiseen, vuoroin taas on aivan ihanaa pumpulia ja auringonpaistetta ja hyvää mieltä. Olen monesti verrannut elämän kulkua sydänkäyrään: pohjalta on usein tiukka nousu suoraan huipulle ja sen jälkeen tasaantuu. (Tosin nousu voi tuntua siksikin harppaavalta, että usein kurjuuksien jälkeen mikä tahansa parannus on suuri voitto.)
Tasaista vaihetta on ehkä vaikea huomata juuri siksi, että se on niin tasainen. Helpommin mieleen piirtyvät voimia ja energiaa kuluttavat kamppailut, henkiset taistelut oman jaksamisen kanssa tai fyysiset ponnistelut vaikkapa onnettomuuden tai sairauden jälkeen; ne ovat voimainkoitoksia. Kamppailut toimivat myös vedenjakajina vanhalle ja uudelle elämälle: isot haasteet muovaavat ihmistä ja ajattelua uuteen suuntaan, eikä paluuta vanhaan enää ole.
Media tuntuu hierovan jokaisen, myös niiden jotka mediaa koittavat välttää, kasvoille glitterinpölyistä ja tajunnanräjäyttävän kasvisruuan tuoksuista kuvaa arjesta, jossa kaikki on kaunista, rentoa ja onnellista. Kasvoilla ei ole yhtään ryppyjä, hampaissa ei ensimmäistäkään reikää, koti ja elämä ovat täydellisesti mallillaan. Todellisuushan on oikeasti aivan toisenlainen, jos ei muu niin vähintään ientulehdus muistuttaa elämän rosoisesta puolesta, kun veri tirskahtaa hammaslangan käytön jälkeen hampaiden välistä.
Olin pitkällä joululomalla, kolme viikkoa. Siinä ehtii kertakaikkiaan jo kyllästyä koko lomailuun ja ikävöidä töihin; loma teki siis loistavasti tehtävänsä. Mutta pitkällä lomalla on myös aikaa ajatella omia juttuja, kun koko aikaa ei jaksa touhottaakaan. Kuinka moni muistaa käyttää aikaa oman vointinsa tunnustelemiseen ja ajatustensa ruotimiseen? Entä kuinka moni uskaltaa? Pysähtyminen ja oman itsen tutkiskelu voi tehdä myös tosi kipeää ja olla hyvin ravistelevaa, eikä ollenkaan kivaa. Voi huomata, että kaikki mitä ympärillä tapahtuu, tapahtuu jonkun muun syyn takia kuin että itse haluaisi. Voi huomata, että itsellä on jatkuvasti paha olla, on jatkuvasti väsynyt tai jatkuvasti onneton. Saattaa havaita, että lähellä olevat ihmiset eivät tuo elämään juuri mitään hyvää, vaan aiheuttavat lähinnä kuormitusta ja ärtyneisyyttä. Voi kokea olevansa ihan umpikujassa, eikä tiedä miten sieltä pääsisi pois.
Voin vakuuttaa ettei pääsekään, ellei itse tee asioille yhtään mitään. Vaikka individualismia ja yksilönvapautta korostetaan ihan ärsyttävyyteen asti, niin se on kuitenkin valttikortti joka meillä jokaisella on käytettävissä. Minä käyttäisin sen puhtaan oman edun ja hetkellisen mukavuuden tavoittelun sijaan tukemaan yhteisöllisiä ja pitkän tähtäimen positiivisia ratkaisuja. Niistä tärkein ovat toiset, reaalielämän ihmiset. Toiset ihmiset ovat meille tuhat kertaa tärkeämpiä kuin mikään some-tili, 20-tuntiset työpäivät, kaunis sisustus tai kiiltävin auto. Me elämme toisista ihmisistä ja heistä saamme sen energian, jolla jaksamme elää. Koska perhesiteet ovat useimmilla nykyään heikkoja, ystävien ja läheisten rooli korostuu.
On tärkeää, että ne ihmiset jotka elämääsi kuuluvat, antavat sinulle virtaa ja voimaa. Jos he taas vievät sitä, niin kannattaa kuunnella omaa sydäntään ja miettiä millaisia ratkaisuja tilanteeseen olisi tarjolla ja onko se energiankulutus vaivan arvoista? Tämä korostuu kaikkein lähimpien ihmisen, mm. oman puolison kohdalla. Olen huomannut, että vahvat ihmiset vetävät puoleensa nojailijoita; sellaisia joilla on jalat maassa vähän heppoisesti (jos ollenkaan) ja jotka hakevat tuen elämälleen siitä vahvasta ihmisestä. Pätee myös työelämässä. Vahva on suhteellinen käsite, sillä jos toisen elämä on tosi hataraa niin ei sen toisen tarvitse olla paljoa vahvempi kun se jo riittää. Jos toinen esim. hoitaa velat ja maksaa laskut, niin siinä on vahvempi jo selvillä. Vahva ihminen kuluttaa näissä suhteissa kuitenkin itsensä pikkuhiljaa (tai joskus nopeastikin) loppuun ja silloin kenelläkään ei ole enää hyvä olla. Oma oivallukseni viime vuosikymmeneltä on, että kaikkia ei voi auttaa, kaikkien hätää ei voi helpottaa eikä kaikkien kiukuttelua tarvitse sietää. Toisen elämää ei saa käännettyä uusille raiteille vaikka kuinka kampeaisi, jos hän ei itse sitä halua. On oma pohdintasi mitä jaksat ja kuinka kauan, mutta on tärkeää että uskallat tehdä ratkaisuja kun on niiden aika. Myös jääminen on ratkaisu, kuten myös keskustelu, harkinta-aika ja lähtö.
Pitkällä joululomallani kuuntelin kirjan Aki Hintsa – Voittamisen anatomia. En ole pätkääkään kiinnostunut F1-maailmasta, mutta kirja painottuikin erilaisiin jaksamisen teemoihin ja hyvinvointiin. Se herätti monia ajatuksia ja esitti hankalia kysymyksiä:
Yhtenä iltana mietin, että tässä on hyvä näin. Täydellistä ei tietenkään, mutta näin on ihan hyvä. Töissä hommat rullaavat ja olen kerrankin kartalla siitä, mitä pitää tehdä. Olen saanut ihanan oman kodin, sen suhteen toivelistan kaikki kohdat täyttyivät: oma piha, oma sauna ja rauhallisia metsäisiä lenkkimaastoja. Ystäväpiiri lähenee ympärillä ja olen onnistunut vähentämään tai karsimaan elämästäni pois sellaisia asioita ja ihmisiäkin, jotka vain vievät energiaani. Tuntuu, että olen tasapainossa ja jalat maassa. Tästä on hyvä jatkaa ensimmäisiä askelia kohti iloista 20-lukua!
Tasaista vaihetta on ehkä vaikea huomata juuri siksi, että se on niin tasainen. Helpommin mieleen piirtyvät voimia ja energiaa kuluttavat kamppailut, henkiset taistelut oman jaksamisen kanssa tai fyysiset ponnistelut vaikkapa onnettomuuden tai sairauden jälkeen; ne ovat voimainkoitoksia. Kamppailut toimivat myös vedenjakajina vanhalle ja uudelle elämälle: isot haasteet muovaavat ihmistä ja ajattelua uuteen suuntaan, eikä paluuta vanhaan enää ole.
Media tuntuu hierovan jokaisen, myös niiden jotka mediaa koittavat välttää, kasvoille glitterinpölyistä ja tajunnanräjäyttävän kasvisruuan tuoksuista kuvaa arjesta, jossa kaikki on kaunista, rentoa ja onnellista. Kasvoilla ei ole yhtään ryppyjä, hampaissa ei ensimmäistäkään reikää, koti ja elämä ovat täydellisesti mallillaan. Todellisuushan on oikeasti aivan toisenlainen, jos ei muu niin vähintään ientulehdus muistuttaa elämän rosoisesta puolesta, kun veri tirskahtaa hammaslangan käytön jälkeen hampaiden välistä.
Olin pitkällä joululomalla, kolme viikkoa. Siinä ehtii kertakaikkiaan jo kyllästyä koko lomailuun ja ikävöidä töihin; loma teki siis loistavasti tehtävänsä. Mutta pitkällä lomalla on myös aikaa ajatella omia juttuja, kun koko aikaa ei jaksa touhottaakaan. Kuinka moni muistaa käyttää aikaa oman vointinsa tunnustelemiseen ja ajatustensa ruotimiseen? Entä kuinka moni uskaltaa? Pysähtyminen ja oman itsen tutkiskelu voi tehdä myös tosi kipeää ja olla hyvin ravistelevaa, eikä ollenkaan kivaa. Voi huomata, että kaikki mitä ympärillä tapahtuu, tapahtuu jonkun muun syyn takia kuin että itse haluaisi. Voi huomata, että itsellä on jatkuvasti paha olla, on jatkuvasti väsynyt tai jatkuvasti onneton. Saattaa havaita, että lähellä olevat ihmiset eivät tuo elämään juuri mitään hyvää, vaan aiheuttavat lähinnä kuormitusta ja ärtyneisyyttä. Voi kokea olevansa ihan umpikujassa, eikä tiedä miten sieltä pääsisi pois.
Uskallatko käyttää aikaa oman vointisi tunnusteluun ja ajatustesi ruotimiseen?
Voin vakuuttaa ettei pääsekään, ellei itse tee asioille yhtään mitään. Vaikka individualismia ja yksilönvapautta korostetaan ihan ärsyttävyyteen asti, niin se on kuitenkin valttikortti joka meillä jokaisella on käytettävissä. Minä käyttäisin sen puhtaan oman edun ja hetkellisen mukavuuden tavoittelun sijaan tukemaan yhteisöllisiä ja pitkän tähtäimen positiivisia ratkaisuja. Niistä tärkein ovat toiset, reaalielämän ihmiset. Toiset ihmiset ovat meille tuhat kertaa tärkeämpiä kuin mikään some-tili, 20-tuntiset työpäivät, kaunis sisustus tai kiiltävin auto. Me elämme toisista ihmisistä ja heistä saamme sen energian, jolla jaksamme elää. Koska perhesiteet ovat useimmilla nykyään heikkoja, ystävien ja läheisten rooli korostuu.
On tärkeää, että ne ihmiset jotka elämääsi kuuluvat, antavat sinulle virtaa ja voimaa. Jos he taas vievät sitä, niin kannattaa kuunnella omaa sydäntään ja miettiä millaisia ratkaisuja tilanteeseen olisi tarjolla ja onko se energiankulutus vaivan arvoista? Tämä korostuu kaikkein lähimpien ihmisen, mm. oman puolison kohdalla. Olen huomannut, että vahvat ihmiset vetävät puoleensa nojailijoita; sellaisia joilla on jalat maassa vähän heppoisesti (jos ollenkaan) ja jotka hakevat tuen elämälleen siitä vahvasta ihmisestä. Pätee myös työelämässä. Vahva on suhteellinen käsite, sillä jos toisen elämä on tosi hataraa niin ei sen toisen tarvitse olla paljoa vahvempi kun se jo riittää. Jos toinen esim. hoitaa velat ja maksaa laskut, niin siinä on vahvempi jo selvillä. Vahva ihminen kuluttaa näissä suhteissa kuitenkin itsensä pikkuhiljaa (tai joskus nopeastikin) loppuun ja silloin kenelläkään ei ole enää hyvä olla. Oma oivallukseni viime vuosikymmeneltä on, että kaikkia ei voi auttaa, kaikkien hätää ei voi helpottaa eikä kaikkien kiukuttelua tarvitse sietää. Toisen elämää ei saa käännettyä uusille raiteille vaikka kuinka kampeaisi, jos hän ei itse sitä halua. On oma pohdintasi mitä jaksat ja kuinka kauan, mutta on tärkeää että uskallat tehdä ratkaisuja kun on niiden aika. Myös jääminen on ratkaisu, kuten myös keskustelu, harkinta-aika ja lähtö.
Pitkällä joululomallani kuuntelin kirjan Aki Hintsa – Voittamisen anatomia. En ole pätkääkään kiinnostunut F1-maailmasta, mutta kirja painottuikin erilaisiin jaksamisen teemoihin ja hyvinvointiin. Se herätti monia ajatuksia ja esitti hankalia kysymyksiä:
Kuka olet? Mitä haluat? Kontrolloitko omaa elämääsi?Istuskellessani saunan lauteilla tai mennessäni nukkumaan olen pohtinut paljon omaa jaksamista, vointia ja tavoitteita. Mikä on järkevää, mikä turhaa, mikä ansaitsee paikan tärkeyslistan kärkipäästä ja minkä voi jättää viimeiseksi? Mihin käytän aikaani, mikä on minulle merkityksellistä? Olen huomannut, että tarvitsen aikaa palautua. Työ yliopistolla on pidemmän päälle kovin kuormittavaa ja haluan jaksaa tehdä jotain muutakin työpäivien jälkeen kuin vain koomata sohvalla. Haluan panostaa liikuntaharrastuksiin, joissa keho toipuu toimistotyön rasituksista ja ennaltaehkäisee tulevia harmeja. Haluan panostaa ystäviini ja tavata heitä kasvotusten. Panostaminen tässä kohdin tarkoittaa ensisijassa aikaa; aikaa itselle ja aikaa toisille. Lisäksi haluan asua paikassa ja kodissa, joka on minulle mieluisa. Tämä tarkoitti viime vuoden lopussa muutosta keskusta-asumiseen ja olenkin onnellisena siirtynyt lähemmäs luonnonhelmaa ja hiljaisemmille huudeille. Nyt olohuoneen isoista ikkunoista siintää järvi ja vieressä humisee korkea männikkö.
Yhtenä iltana mietin, että tässä on hyvä näin. Täydellistä ei tietenkään, mutta näin on ihan hyvä. Töissä hommat rullaavat ja olen kerrankin kartalla siitä, mitä pitää tehdä. Olen saanut ihanan oman kodin, sen suhteen toivelistan kaikki kohdat täyttyivät: oma piha, oma sauna ja rauhallisia metsäisiä lenkkimaastoja. Ystäväpiiri lähenee ympärillä ja olen onnistunut vähentämään tai karsimaan elämästäni pois sellaisia asioita ja ihmisiäkin, jotka vain vievät energiaani. Tuntuu, että olen tasapainossa ja jalat maassa. Tästä on hyvä jatkaa ensimmäisiä askelia kohti iloista 20-lukua!
Kommentit
Lähetä kommentti