Mustarastaan matkassa

Loppukesän aurinko paistoi kirkkaasti silmiin, kun avasin työpaikan oven lähteäkseni kotiin – joskin olin päättänyt käydä töiden päätteeksi kaupungilla pyörimässä. En millään kovin tähdellisellä asialla; testailin retkeilyhousuja retkeilykaupassa ja kävin apteekissa täydentämässä särkylääkevaraston. Kotona ei ollut valmista ateriaa odottamassa jääkaapissa, joten poikkesin myös thai street foodissa ostamassa annoksen mukaan.  Katsellessani ulos ravintolan ikkunasta kävelykadulle, iski kaipuu kaikkeen normaaliin. Miten ihanaa oli istua hetki tunnelmallisesti sisustetussa ruokapaikassa, maksaa siitä että joku muu tekee minulle ruokaa kuin minä itse, katsella kadulla liikkuvia ihmisiä ja bongailla syksyn muoti-ilmiöitä. Olisipa ihanaa mennä kahvilaan ja istua siellä höpöttämässä niitä näitä tuntikausia ystävien kanssa. Olisipa ihanaa, jos loppukesän (vai joko se on alkusyksy?) auringonpaiste ei koskaan lakkaisi, jos syystakkia ei tarvitsisi koskaan kaivaa naftaliinista eikä koskaan pelätä

Vaikka tässä keväässä on paljon mälsiä juttuja, kuten nyt vaikka tämä koronaetäily, niin on myös pikkuhiljaa uppoutumista hyvällä tavalla omiin töihin. Olen ihminen, joka tykkäisi että asiat ovat helppoja, selviä ja yksinkertaisia, mutta en oo sellasta tyyppiä, joka kulkisi niitä teitä jossa asiat näin olisivat. Myös tämä väitöskirja-nelivuotinen on malliesimerkki tästä "haasteita kaihtamattomasta" asenteesta. Nyt kun takana on hieman reilut kaksi vuotta, alkaa olla joku haju mitä on tekemässä. Piristävää eikö? Ajattele omalle kohdallesi, että teet kaksi vuotta töitä melkolailla summa mutikassa ja tsekkailet tuleeko mistään mitään. Onneksi tämä vaihe on nyt osittain takana päin ja olen hyväksynyt jatkuvan itsensä ja osaamisensa kyseenalaistamisen olevan vain jokapäiväinen juttu tässä työssä. Omat tutkimukseni ekologisesta kompensaatiosta kansalaistasolla, eli siitä, mitä ihmiset ajattelevat henkilökohtaisista luontohyvityksistä omassa elämässään ja mitä olisivat valmiita te

Elämä on välillä yhtä vuoristorataa. Vuoroin on eri kokoisia kriisejä henkilökohtaisesta aina työpaikan ja sitten maailmanlaajuisen kokoiseen, vuoroin taas on aivan ihanaa pumpulia ja auringonpaistetta ja hyvää mieltä. Olen monesti verrannut elämän kulkua sydänkäyrään: pohjalta on usein tiukka nousu suoraan huipulle ja sen jälkeen tasaantuu. (Tosin nousu voi tuntua siksikin harppaavalta, että usein kurjuuksien jälkeen mikä tahansa parannus on suuri voitto.) Tasaista vaihetta on ehkä vaikea huomata juuri siksi, että se on niin tasainen. Helpommin mieleen piirtyvät voimia ja energiaa kuluttavat kamppailut, henkiset taistelut oman jaksamisen kanssa tai fyysiset ponnistelut vaikkapa onnettomuuden tai sairauden jälkeen; ne ovat voimainkoitoksia. Kamppailut toimivat myös vedenjakajina vanhalle ja uudelle elämälle: isot haasteet muovaavat ihmistä ja ajattelua uuteen suuntaan, eikä paluuta vanhaan enää ole. Media tuntuu hierovan jokaisen, myös niiden jotka mediaa koittavat välttää, kasvoil