Mustarastaan matkassa

Parvekkeellani järjestetyillä vohvelikutsuilla kyselin työpaikkakuulumisia ystävältäni. Hän oli juuri aloittanut uudessa työssä. Hektistä oli ollut; puolen viikon työmatka Eurooppaan heti toisesta työpäivästä lähtien ja paljon yleistä haltuunottamista – kuten ensimmäisinä päivinä ja viikkoina yleensä on. Elämässä on pitänyt tehdä muutoksia töiden alkaessa opintojen päätteeksi: lapselle haettiin hoitopaikkaa ja gradun viimeistelylle on asetettu selvä takaraja. On mahtava jakaa töidensaantikuulumisia! Ja mahtavaa on myös se, että ystäväni on minun diilaamassani työpaikassa. Eikä ollut ensimmäinen vaan toinen ihminen, jolle olen voinut tällaisen tilaisuuden tarjota (tämän vuoden kuluessa). Oman työttömyyteni aikana mietin välin raivostuneena ja välin syvästi ikävöiden ihmisiä, jotka diilailevat työpaikkoja tutuilleen. Voi kun minunkin kohdalleni sattuisi sellainen onnenpotku! Ei sattunut. Mutta kaksi vuotta myöhemmin tilanne muuttui ja suunta vaihtui: minä olinkin se, joka pääsi välit

Luin lehdestä työnhakijoiden ajatuksia työnhausta ja joukosta erottui selvästi "matka itseen" -teema. Työttömyys on aikaa, jolloin ehtii pohtia mitä todella haluaa omalta työuraltaan, mikä itseä kiinnostaa ja mihin energiansa haluaa keskittää. Olen tästä samaa mieltä, työttömyysjakso on ennen kaikkea henkistä kasvua ja filosofisia ajatuksia. Samalla kun luin toisten työnhakuajatuksia olin kuitenkin hurjan helpottunut, ettei minun tarvitse painia niiden asioiden kanssa toviin. Tovi on yhtä kuin neljä vuotta, jonka aikana teen väitöskirjan. Sanoisinko, että tässä on ollut vähän sulattelemista. Menneet neljä kuukautta ovat olleet uuden opettelua. Uusi työ yliopistolla väitöskirjatutkijana on tuonut sekä iloa että hämmennystä. Kuulun erilaisiin joukkioihin ja tutkimusryhmiin , olen osa tutkijaverkostoa niin omassa yliopistossani kuin globaalistikin ja pääsen myös osaksi uutta School of Resource Wisdom :ia. Olen saanut hyvän tiimin ympärilleni, joka luotsaa minut tulevan nel

Täytin kolmekymmentä vuotta. Kuulostaa paljolta ja tuntuu vähältä - onneksi näin päin. Ikäkriisin sijaan olen potenut viime aikoina kaikenlaisia muita kriisejä, toiset suurempia ja toiset pienempiä. Juhlistin tasavuosia ystävien kanssa ja pidin juhlissani myös juhlapuheen. Tämänkertainen blogipostaus nojaakin vahvasti tuon puheen sisältöön, siinä pohdin aikuisuutta. Aikuisuus, mitä se on? Jotakin mikä läiskähtää kasvoille valmistumisen jälkeen ja josta paluuta ei ole? Sen jälkeen on luvassa vain vanhuutta ja seniliteettiä, hyvästi nuoruus! Aikuisuudessa on monta hieman pelottavaa aspektia ja ainakin minua ne vaivaavat tasaisin väliajoin: pitäisi menestyä, olla onnellinen, vakiintua, pitää huolta itsestä, tehdä töitä intohimoisesti, nukkua riittävästi ja pärjätä omillaan. On valtavasti yhteiskunnan asettamia piilo-odotuksia, jotka tulevat vastaan kuin varkain. En ole ajatuksineni kuitenkaan yksin: tammikuu oli minulle podcastien luvattu kuukausi ja Päivystävät Dosentit iskivät mo