Opiskelua, sarjamonogamiaa ja sisustamisen perusteita

Täytin kolmekymmentä vuotta. Kuulostaa paljolta ja tuntuu vähältä - onneksi näin päin. Ikäkriisin sijaan olen potenut viime aikoina kaikenlaisia muita kriisejä, toiset suurempia ja toiset pienempiä. Juhlistin tasavuosia ystävien kanssa ja pidin juhlissani myös juhlapuheen. Tämänkertainen blogipostaus nojaakin vahvasti tuon puheen sisältöön, siinä pohdin aikuisuutta.

Aikuisuus, mitä se on? Jotakin mikä läiskähtää kasvoille valmistumisen jälkeen ja josta paluuta ei ole? Sen jälkeen on luvassa vain vanhuutta ja seniliteettiä, hyvästi nuoruus!

Aikuisuudessa on monta hieman pelottavaa aspektia ja ainakin minua ne vaivaavat tasaisin väliajoin: pitäisi menestyä, olla onnellinen, vakiintua, pitää huolta itsestä, tehdä töitä intohimoisesti, nukkua riittävästi ja pärjätä omillaan. On valtavasti yhteiskunnan asettamia piilo-odotuksia, jotka tulevat vastaan kuin varkain. En ole ajatuksineni kuitenkaan yksin: tammikuu oli minulle podcastien luvattu kuukausi ja Päivystävät Dosentit iskivät monellakin jaksolla suoraan hermoon. Yksi mieleenpainunein jakso oli ”Miten elää aikuista elämää” ja siinä he pohtivat seuraavaa:

Historiantutkija Miika Tervonen: Aristoteelinen ajatus on, että aikuinen on se kompetentti yksilö, jolla on ne kaikki piirteet, jotka ihmisellä pitää olla. Et se on tällanen täydellistynyt. Mä silti ehkä heittäisin nää antiikin tyypit hiiteen ja lähestyisin tätä henkilökohtaisen kautta. Itse täytin 40-vuotta tossa viime vuonna ja jonkun verran mietin, että mikä oikeestaan on aikuisuutta ja mikä on hyvää aikuisuutta ja oonko mä itse vaan joku parrakas teini, kun ei ole lapsia ja elää vaan tällasta aika liikkuvaa elämää. Ja mä luulen, et tää on aika monille ihmisille juuri nykyisin, juuri meidän kulttuurissa, sellanen kysymys, mihin ei oo selvii vastauksii. Et me eletään tämmöstä aikaa, jolloin sosiaaliset itsestäänselvyydet on kadonnu aika vahvasti. 

Kv-politiikan tutkija Antto Vihma: Täähän kertoo myös jotain, että nelikymppisenä (tai kolmekumppisenä) pohditaan tätä aikuisuuden kysymystä, se kertoo ajasta laajemminkin. Tää siirtymäriitin liminaalinen vaihe, siis välivaihe nuoruuden ja aikuisuuden välissä, on pidentyny jopa vuosikymmenten mittaseks ja sisältää tämmösiä nykyaikuisena olemisen perusteita: opiskelemista, sarjamonogamiaa, sisustamisen perusjuttuja, kaikkee tätä opitaan. Ehkä se on pitkittyny myös sen takia, että on epäselvää vähän että mikä on se yksikkö, johon tämän riitin suorittamisen jälkeen liitytään. Niit on monia tapoja olla aikuinen, monia ryhmiä.

Tervonen: Niin, kyllähän meillä monia tämmösiä siirtymäriittejä: rippikoulua, ajokoulua, kaikennäköstä lakin saamista - mut eihän ne mihinkään riitä nykyään. ”Joo”. Ja sit tulee tietenkin nää naimisiin menot, lapset (niille joille niitä tulee) mut se on ehkä tää meidän ajan yks, et ei oo selvää moraalista hierarkiaa, et miten sun pitää elää, ja et missä aiemmin kaikki on ehkä tähdänny siihen perheen muodostukseen ja se on myös tietty hierarkiaan kytkeytymisen väline. Nykysin vois sanoo, et kukaan ei pakota perustamaan perhettä tai menemään naimisiin, mut sit kääntäen ei oo myöskään mitään sellasta elintapaa, joka vapauttaa sut sellasesta tietystä itsekritiikistä ja -reflektiosta, mikä on myös ehkä meidän ajalle tyypillinen tapa.  

Vihma: Joo, tää yliminän käsky on sit vähän uudenlainen, se ei oo enää et ”täytä osasi ja ole aikuinen” vaan se on enemmän jotain ”toteuta itseäsi ja nauti”. 

Tervonen: Ja sit jos sä perustat suuren perheen, ni sä oot itse asiassa vähän outo ja siit tulee vähän tämmönen olo, et kontribuoitsä nyt ilmastonmuutokseen – et ei oo mitään semmosta elämäntapaa, joka pelastaa sut.

Valmistumiseni jälkeiseen aikaan on mahtunut harmillisen paljon työttömyyttä. Aikuiselämän kantavien pilareiden rakentaminen (tai pilareiden, joiden kuvittelin kuuluvan elämään automaattisesti) ei ole ollutkaan riippuvainen minun suunnitelmistani, vaan tuntui että paljon enemmän kaikesta muusta.

Oman paikkansa löytäminen olikin kiinni suhteista ja tuurista. Ennen kaikkea tuurista. Olen viettänyt vapaan naisen elämää iloiten, mutta loppua kohden myös todella ahdistuneena ja allapäin. On rankkaa kyseenalaistaa oma arvonsa ja kelpaavuutensa päivittäin, päätyä toistuvasti 2. tai 3. sijalle ja etsiä paikkoja ja töitä, joita ei vain ole. On totta, että Suomessa on suuri työmarkkinoiden ja osaajien kohtaamattomuus: korkeakoulutettuja työttömiä oli joulukuussa 38 383 – työpaikkoja ei riitä kaikille työikäisille.

Kyse ei myöskään ole nirsoilusta, tiedän esimerkiksi että ammattikorkeakoulututkinnon tasoiseen tehtävään on hakenut tohtoriksi väitelleitä. Aika ei ole meille helppo. Monilla urakursseilla, koulutuksissa ja myös uusien opiskelijoiden infoissa painotetaan nykyään: ”mieti mitä haluat ja tähtää kohti sitä”. Päivystävät dosentit pureutuivat myös tähän teemaan jaksossa ”Miksi ennen oli paremmin” juuri siitä näkökulmasta, joka minua on vaivannut:

”Miksi on niin vaikea tietää mitä haluaa? 

Nykyään on niin monia yhteisöjä, monissa kulttuureissa ja alakulttuureissa on eri käsityksiä siitä mikä on hyvä elämä, miten sitä eletään, mikä on työn rooli siinä, missä on hyvä asua. Onhan tässä paljon valittavaa. 

Arkikokemus, joka meillä monella on, on että itsestään selviä normeja luovia yhteisöjä ei välttämättä ympärillä ole. Meillä on tavallaan individualisaatio ja ulkoisten pakkojen puute tämmöisessä rauhanomaistuneessa yhteiskunnassa. J.P. Roos kirjoitti klassisessa kirjassaan ”Suomalainen elämä” sotien ja pulan sukupolvesta, se oli ehkä vähän stereotypinenkin näkemys siitä että kovaa elämää viettävät aiemmat sukupolvet, mut silloin on ollut kuitenkin kauhean selkeetä: ne valitsee mitä niiden on pakko valita. Jos ajattelee Maslovin tarvehierarkian kautta, niin siinä vaiheessa ku nää fyysiset tarpeet ja turvallisuus toteutuu, ni sit tullaan tänne paljon hankalammalle vyöhykkeelle mis on tämmösiä itsensätoteuttamista ja älyllisiä ja esteettisiä valintoja. - - 

Kevyet new age -henkiset blogit ja oppaat nojaa paljon siihen, että jokaisen sisältä löytyy vastaus siihen, mitä sä oikeesti haluat. Että hiljennyt ja mietit vaan rauhassa. Mutta mitä jos mitään ei löydy? Mitä jos siellä on vaan kohinaa ja vähän pettymyksiä? Meitähän ympäröi kaiken aikaa tämmönen unelma- ja intohimopuhe, joka ei ainakaan helpota näitä meidän sisäisiä ristiriitoja. ”Elä unelmaasi, ja seuraa intohimoasi”, mikä se intohimo nyt sitten on? Samanaikainen illuusio siitä, et meillä ois totaalinen vapaus seurata näitä pilvihattaralinnoja ja sit epävarmuuden sävyttämä myöhäiskapitalistinen elämä, se asettaa paljon paineita valinnoille.”

Eräs tuttavani sanoi, että on 4-vuotiaasta asti tiennyt haluavansa ammattimuusikoksi. Oman sisimpäni tutkiskelun jälkeen en vielä näin kolmekymppisenäkään tiedä täysin varmaksi mitä haluan. Olenkin vaihtanut siis taktiikkaa ja sen sijaan, että tavoittelisin absoluuttista oivallusta suljenkin pois niitä vaihtoehtoja, joita en halua. Kuten esimerkiksi kunnan ympäristötarkastajan työt, jatkuva muuttaminen ja lisäopinnot.

Paitsi että viimeisessä jouduin kuitenkin joustamaan ja tammikuussa aloitin väitöskirjatyön parissa. Minut pyydettiin syksyllä nopealla aikataululla mukaan ekologisia kompensaatioita tutkivaan ryhmään. Tarvetta oli erityisesti sosiaalisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten tutkijalle. Hanke kuulosti minun korvaani sopivan innovativiselta, merkittävältä ja vähän hullultakin. Silti positiivisen rahoituspäätöksen tullessa en hyppinyt riemusta. Tuntui että hävisin lopulta kuitenkin taistelun jota kävin työmarkkinoita vastaan, että en lopultakaan löytänyt töitä yksityiseltä puolelta, vaikka sinne olisin ensisijassa halunnut.

Onneksi innostuneisuuskin lopulta tavoitti: olen haltioissani tulevasta tutkimuksesta, jossa saan pureutua luonnonsuojelun teemojen ytimeen yhteiskunnalliselta katsontakannalta. Minulle merkityksellistä on myös se, että en ole muiden suunnitelmien puutteessa pitkittänyt aikaani yliopistolla, vaan saanut sinne kutsun takaisin. Tajusin myös hiljan, että lapsena haaveilin kunniasta päästä lauantai-illan luonto-ohjelman lopputeksteihin mukaan yhtenä tutkijana: nyt se on teoriassa mahdollista.

Ehkä siis annan aikuisuuden tunteen vielä kasvaa hiljaa ja rauhassa selkeän moraalisen hierarkian puuttuessa, ja perehdyn siinä sivussa tarkasti nykyaikuisuuden perusteisiin: opiskeluun, sarjamonogamiaan ja sisustamiseen. Tai ehkä siirtymäriitti on kuitenkin mahdollista tehdä selvärajaisesti: 82-vuotias mummoni sanoi minulle syksyllä, että olen muuttunut ihan eri ihmiseksi, kun leikkasin hiukset. Äitinikin totesi: ”ihan aikuisen naisen tukka on nyt.” Että ehkä se olikin vain siitä kiinni.

P.S. Puhe on rakennettu Juhana Torkin Puhevalta käyttöön! -kirjan oppeja seuraillen. Mainio teos, aloin lukea sitä aikoinaan pitääkseni todella vaikuttavia esittelypuheita työhaastatteluissa.