Siirry pääsisältöön

Sutkautuksia

Nonniin. Keväinen keuhkotauti saavutti minutkin herran vuonna 2022, joskaan kyseessä ei ollut korona vaan jokin muu erittäin epämiellyttävä puheeäänen ja voimat vievä tauti. Se oli viimeinen kannustin, suorastaan tarjottimella eteen tuotu vaihtoehto, ladata maksullisen podcast-palveluntarjoajan ilmainen 2 viikon tutustumisjakso ja uppoutua Antti Holman uuden podcastin pariin aina niinä hetkinä, kun en yskinyt keuhkojani pihalle mykkyrässä lattialla tai ollut unessa. 

Onpa sillä Holmalla kivoja sutkautuksia ja näkemyksiä! Jäin pohtimaan mikä on nykyään se kanava, jonne voisi itse suoltaa omasta mielestään hauskoja sutkautuksia ilman painetta olla asiallisen tarkka tai muuten pätevä. Twitterkin on lähinnä pelottava ammatillisen pätemisen paikka, ei sinne kehtaa kirjoittaa mitään omia persoonallisia ajatuksiaan. Eikä huvita, aina kun sinne erehtyy menemään niin silmille ryöpsähtää jokin makaaberi metsäkeskustelu tai vähemmistöjen oikeustaistelu-ketju. Aina on kaikki huonosti ja lukijalle tulee paha olo. Facebook taas on väsynyt keski-ikäistyvien kansalaisten sosiaalinen hautausmaa, jossa pelkällä tekstillä ei enää saa tykkäyksiä, koska "kuvalla huomio" on parkkeerannut pysyvästi mukaan valikoimaan. Instassa, jonka piti olla se kuvasovellus, vuodatetaan stooreissa tekstimuotoisia elämänohjeita ja sijoitusvinkkejä 12 välilehden verran ja sinne pelkkä voikukkakuvan lataaminen tuntuu vähän pieneltä. Enkä silloinkaan pääse avaamaan sanaista arkkuani ja mikä hankalinta – käyttämään kunnon näppäimistöä.

Eli johtopäätöksenä on avattava ihan oma kanava, tai pikemminkin puhallettava pölyjä vanhan päältä, ja avattava sanainen arkku siis täällä. Olen haaveillut pitkään, että saisin kammettua tämän blogin taas elävien kirjoihin, mutta kuten ehkä joskus aiemmin jo marisin, niin työpäivät koneen ääressä ovat niin uuvuttavia, ettei illalla jaksa tuijotella yhtään extraa läppärin ruutua. Ennustan tässäkin yrityksessä käyvän niin, että kun keuhkopöpö hellittää ja palaan töihin, blogi hautautuu taas kaiken arkikuormituksen alle ja julkaisen seuraavan postauksen seuraavalla sairaslomalla.

Holman tarinoissa parasta on jotenkin se, että pienistä arkisen elämän huomioista muodostuu jollain lailla kokonainen maailmankuva aina jakso kerrallaan. Vaikka mukana on varmasti paljon sepitettä eikä aktuaalista oman elämän kuvailua, on jotenkin kauhean miellyttävä kuunnella sellaista maailmoja luovaa höpöttelyä. Olen kuunnellut jaksoja nyt siinä määrin, että lähettelen perheenjäsenilleni ääniviestejä, joissa puhun ihan samalla tavalla ja kuvittelen olevani tosi hauska. Veljeni huomautti, että myös viestien keston perusteella olen todellakin kuunnellut podcastejä – viimeisin heippa-moi viestini oli 1 min 47 s. Ilmeisesti se on ylitetty pituus tavanomaiselle heippa-moi -viestille.

Olin ensimmäistä kertaa tänään liikkeellä keuhkotaudin jälkeen. Piti käyttää auto huoltamolla ja sen kunniaksi vaihdoin pyjaman päivävaatteisiin. Olipa siellä ihmeellinen maailma ulkona. Tuoksui ja humisi, oli paljon lämpimämpää kuin olin ajatellut ja hiihtohousut ja villakerrasto oli liikaa jopa paikallaanseisoskeluun. Mutta eipä pääse äiti sanomaan "kevät on petollista aikaa, muista pukeutua lämpimästi", että kannatti vähän hikoilla. 

Kävin samalla reissulla ihan pikaiseen ja varovasti kaupassa, aioin ostaa lisää hammastahnaa mutta juuri sitä ei tietenkään Muuramen S-marketista löytynyt. Se on kummallinen kauppa, siellä ei kyllä koskaan ole sitä mitä menee hakemaan. Sen sijaan ostin piimää ja saaristolaisleipää (onko piimänhimo yleinen keuhkotaudin jälkioire? nim. en koskaan juo) ja kaalikääryleitä perunamuussilla. Ne olivat hyviä ja elän selvästi vielä ainakin huomiseen.

Kotiin palatessa näin sedän, joka oli lenkillä. Tarkemmin ottaen sauvakävelyllä. Setä löntysteli katse maassa eteenpäin ja veteli kylmän viileästi sauvoja perässään. Tai olivat ne ranteissa kiinni ja heiluivat sen verran mitä käden eteen-taakse liikkeen mukana tulevat heiluneeksi. Tulin sedästä jotenkin tosi hyvälle tuulelle. Ensinnäkin, ajattelin että olinpa itse miten väsynyt tahansa niin askeleeni näyttää vielä reippaalta ja lenkilläolo lenkkeilyltä. Mutta toisaalta kadehdin setää siitä, että miten voi kehittää tuollaisen itsetunnon, että kehtaa kaikessa rauhassa raahata kävelysauvoja perässään eikä yhtään selvästikään mieti mitä kanssakyläläiset Haltin hiihtohousissa hikoillessaan ajattelevat ohi ajavassa autossa. 

Päijänteestä lähti eilen jäät ja tänään on ollut hirveä trafiikki venelaiturien luona, ekat paatit on tuotu kiireen vilkkaa sinne kellumaan. Kauhea kiire ihmisillä. Minulla odottaa kukkapenkissä syksyllä nurinpäin jäänyt ja sittemmin lumien alle hautautunut valkoinen kukkalaatikko, joka pitäisi ensimmäisenä varmaan käydä noukkimassa sieltä pois. Kiristelen hampaita kaikille tomaatintaimien ulkoiluttajille, sillä itselläni ei ole taimen taimea edes itämässä tämän vuoden satoa ajatellen. Kai se kesä tulee näistä puutteista huolimatta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Urasuunnittelua

Ystäväni kysyvät minulta usein mielipidettä ja neuvoa työhakemusten valmistelemiseen, CV:n muotoilemiseen tai yhteydenottotapoihin kiinnostavaa yritystä kohtaan. Olin jo aiemmin pohtinut yhteistä kokoontumista näiden teemojen äärelle ja syyskuussa saimme lopulta sovittua ajankohdan. ”Otin muuten lomapäivän tapaamistamme varten, nähdään siis Helsingissä!” Kun opiskelukavereilta löytyy tämän tason sitoutumista oman porukan ”urapäiviin”, ei voi kuin nostaa hattua. Ja samaan hengenvetoon todeta, että urasuunnittelu, urakehitys ja työllistymisasiat ovat meille nuorille aikuisille tosi tärkeitä juttuja. Vakituiselta vaikuttaneet työsuhteet eivät ehkä olekaan niin vakituisia ja kukaan meistä ei koe olevansa erityisen turvassa. Tuttujen ihmisten kanssa on hyvä ruotia arkojakin aiheita, kuten palkan suuruutta. Oli huojentavaa kuulla, että määritimme oman osaamisemme arvon hyvinkin samalle tasolle. Keskustelusta sai rohkeutta kertoa reilusti palkkatoiveensa sitä kysyttäessä, raha-as

Suomi 100 - edelläkävijyyttä vai menneissä kieriskelyä?

Juttelin ystävieni kanssa itsenäisyyspäivän juhlamenoista. ”Meidän kunnassa lasketaan seppeleet kaikille hautausmaille, sytytetään kynttilät, kirkossa pidetään juhlamessu, on juhlalounas ja perinteisiä puheita.” Pohdimme miksi itsenäisyyspäivän juhlimisen pitää olla niin kamalan ankeaa ja miksi aina muistellaan sota-aikoja? Voisiko olla vaihteeksi jotain muuta, edes tällaisena juhlavuonna? Meistä suomalaisista puhutaan edelläkävijöinä. Meillä on sopivasti kaikkea ja maassamme on paljon hyvää. Mutta takertuminen menneeseen ei tuo meille parempaa huomista. Itsenäisyyden saavuttamiseksi on tehty valtavia uhrauksia, joiden seurauksia kannamme edelleen mukanamme mm. sulkeutuneisuuden ja osattomuuden kokemuksina. Suomi on uudistusten äärellä: terveyspalvelut muuttuvat, osallistuminen muuttuu, liikenne muuttuu, ruoka muuttuu, elinkeinot muuttuvat. Työ muuttuu. Muutokset ovat nopeampia kuin mihin hallinnon uudistumiskyky yltää. Ison laivan kääntyminen on muutenkin hidasta, nyt sen h