Muutoksen tuulia

Kevät tuo aina muutoksen. Kaikki alkaa taas alusta ja jotain päättyy. Kasvukauden tuoksu on ulkona nyt huumaavimmillaan: lehdet kasvavat puihin hurjaa vauhtia ja aurinko lämmittää ihanasti. Tämä kevät on ollut myös poikkeuksellisen kylmä – ja minun kevääni poikkeuksellisen väsynyt. Viimeiset kaksi kuukautta on ollut todella välinpitämätön olo, saamattomuus sekä aloitekyvyttömyys ovat vallanneet alaa. Tukijoukkoni ovat kannustaneet, että eihän tuossa ole mitään ihmeellistä, kun olet ollut niin työteliäs työnhakija koko talven. Jokainen tarvitsee välillä lepoa.

Miksi kevät niin väsyttää? Johtuuko se siitä, että pitkän ja pimeän talven ponnistelee ollakseen energinen ja jaksaakseen päivästä toiseen? Sitten keväällä, kun aurinko alkaa taas paistaa, voimavarat loppuvat. Tulee raja vastaan, ei voi loputtomasti parantaa suoritusta. Siksikö kaikki trooppiset kasvit kuolevat keväällä pois, vaikka ne olisivat sinnitelleet koko talven elossa? (R.I.P. avokado.) Ja siksikö vanhainkoteihin vapautuu vuodepaikkoja vähän tavallista enemmän?

Omaan saamattomuuteeni on myös yksi iloinen syy: minä sain töitä! Kun kesäpaikka ison metsäyrityksen ympäristö- ja vastuullisuusasioiden parissa oli varmistunut, karisivat viimeisetkin voimavarani tehdä uusia hakemuksia, käydä asiantuntevia keskusteluja fb-ryhmissä tai kirjoittaa tätä oivaa blogia. Aluksi kipuilin pätkätyön lyhyen keston kanssa, mutta olen onnistunut vaihtamaan kipuilun onnellisuuteen. Työ se on lyhytkin työ. Ja ken tietää, ehkä syksyllä voi seurata jatkoa.

Olen oppinut työttömyyden aikana todella spontaaniksi, muutoksia pelkäämättömäksi ja aika lunkiksi tyypiksi. Uusi rento minä jättää (kesä)asuntoasioiden järjestämisen siihen hetkeen, kun töiden alkuun on kaksi viikkoa. Tai käyttää päivästään suuren osan sen pohtimiseen, pitäisikö kirjahyllyn kirjat nyt viimeistään purkaa pois muuttolaatikoista ja näin varmistaa töiden jatko syksyksi? (Kuulemma voisi toimia samoin, kuin tupakan sytyttäminen bussipysäkillä: bussi tulee varmasti todella pian sen jälkeen.)

Uusi rento minä on oppinut myös ajattelemaan, että elämä kantaa ja ihmiset ympärilläni ovat se tärkein asia, joista haluan pitää kiinni. Ystävät ovat kaikki kaikessa, he pitävät minut elossa. Siksi rentoa minää jännittää aika paljon muuttaa uudelle paikkakunnalle, kun siellä ei ole ystäviä lähellä. Kenen kanssa lähden järven rantaan kävelylle, after work -jäätelölle tai jumpalle?

Perhe on mieletön turvaverkko, joka ei (todennäköisesti) häviä vaikka kuinka toilailisin elämässä. Minulla on aivan mahtavat vanhemmat, jotka jaksavat uskoa tyttärensä menestykseen ja hyvään onneen, kannustaa eteenpäin ja olla apuna kun tarvitaan. Tästä esimerkkinä pieni tarina:

Viime lauantaina aamiaiseni keskeytyi ovipuhelimen soittoon ja luurista kuului isän iloinen ääni: ”Huomenta Anna-Kaisa, saadaanko me tulla kylään”. Olin happamana moisesta käänteestä, sillä viikonloppuni oli kiireinen eikä siihen sopinut vanhempien yllätyskäyntejä. Sieltä he nyt kuitenkin tulivat, neljän tunnin ajomatkan päästä, ja pyrkivät sisään. Vakuuttelivat jo heti eteisessä, etteivät aio olla vaivaksi ja halusivat vain pikaisesti poiketa (en uskonut hetkeäkään, ei niin kaukaa tulla vain poikkeamaan). Mutta sitten sain pienen paketin, jossa toivotettiin hyvää kesää. Avasin laatikon ja käärin sisuspaperin auki: siinä olivat vieraan auton avaimet. Nuo ihanat olivat hommanneet minulle kesäauton! Olin isän kanssa aiheesta varovaisesti jutellut, mutta tällaisesta ratkaisusta en ollut osannut uneksiakaan!

Kevät. Siinä sinä taas olet. On ihana nähdä! Vaikka tuntuu, että edellisestä vierailustasi on aina vain vähemmän ja vähemmän aikaa. Mennyt vuosi viime keväästä tähän kevääseen on ollut melkoista myllerrystä monella tapaa, mutta kaikki alkaa pikkuhiljaa järjestyä. Puhkeavien lehtien ja kevätpörriäisten joukossa minäkin tunnen olevani elossa.