Keitä varten keksihyllyt ovat?

Prismassa hylly kuin hylly jatkuu kymmeniä metrejä. Leikkelehylly, maitotuotehylly ja keksihylly. Olen miettinyt keitä varten keksihyllyt ovat, keille on vaikeaa kävellä siitä ohi sen enempiä vilkuilematta? Jos minä kaipaan herkkuja, päädyn yleensä aina suolaiseen vaihtoehtoon. Minua ei sokeri juurikaan koukuta ja pystyn välttelemään houkutuksia. Tai näin olin luullut, kunnes menin töihin.

Keksit kutsuvat kaikkia kahdeksan tunnin työpäivän uuvuttamia, liian vähän nukkuneita ja liikkuneita ihmisiä. Meitä, jotka istumme aamulla autossa, päivällä töissä, lounaalla, palavereissa ja kotimatkalla taas autossa. Meitä, jotka emme ehdi mennä iltakymmeneltä nukkumaan, sillä halutaan vielä hetki omaa aikaa, katsoa vielä tämä ohjelma, tai lukea vielä vähän. Meitä, joilla ei ole voimia lähteä työpäivän jälkeen liikkumaan, vaan illasta selvitään kaavalla: ruokaa, sohvalle ja nukkumaan.

Me kaikki tiedämme oikein hyvin, että voisimme paremmin jos a) nukkuisimme enemmän b) liikkuisimme enemmän, ja c) panostaisimme sosiaaliseen elämään enemmän. Mutta käytännössä se on mahdotonta, sillä hullun hektinen työkulttuuri, jatkuvat ylityöt, meistä riippumattomat iltamenot (esim. lasten harrastukset ym.) vievät kaikki mehut ihmisestä ja samalla tirisee ulos myös hyvinvointi. Tälle ihmiselle ruokakaupan keksihyllyt ovat yksi suurimmista houkutuksista.

Tein menneenä kesänä empiirisen tutkimuksen aiheesta 7,5 h työpäivät ja niiden liitännäisvaikutukset. Sain selville, että normaalipituiset työpäivät aiheuttavat väsymystä ja tehtäviin turtumista, niska-hartiaseudun jumiutumisen, jatkuvaa unenpuutetta ja yksipuolistuneen ruokavalion. Väsymys oli niin totaalista, että ensimmäiset puolitoista kuukautta oli täysin mahdoton ajatus lähteä lenkille työpäivän jälkeen. Kuulostaa oudolta, mutta niin vain kävi. Aivot olivat ihan tukossa sekä työtehtävistä että uudesta tilanteesta uudessa organisaatiossa. Päässä surisi vielä iltamyöhään eikä uni meinannut tulla. Migreenikin palasi reilun vuoden tauon jälkeen takaisin (sinänsä positiivinen havainto, että se voi myös väistyä).

Olen paasannut levon merkityksestä aiemminkin, mutta hämmästyttävää oli kuinka nopeasti olin itse valmis luopumaan kaikista periaatteistani. Luin kesällä aiheesta artikkelin jos toisenkin, yksi kiinnostava oli unilääketieteeseen erikoistuneen tutkijan haastattelu.

On kummallista, miksi työikäinen väestö halutaan vetää niin piippuun henkisesti ja fyysisesti. Eikö työnteko voisi olla kuormittavan sijasta antoisaa ja kohtuullista? Missä ovat siis kuuden tunnin työpäivät, visuaalisesti viihtyisät ja vähämeluisat työympäristöt, perustulo ja verotuksellisesti järkeistetty usean samanaikaisen työn yhdistämisen mahdollisuudet? Se, että voi hyvin, näkyy ihan kaikessa. Jos jaksaisimme paremmin töissä, perheen kanssa kotona ja omissa harrastuksissamme kaikki voittavat. Myös kansantalous.