EAT PRAY LOVE

Aina vuoden pimeimpään aikaan alkaa tehdä mieli matkustaa Italiaan. En tiedä millainen talvi siellä on, mutta oletan että valoisampi ja vähemmän kylmä kuin Suomessa. Kaipaan valoa, hyvää ruokaa ja suloista joutilaisuutta - stressivapaata elämää.

TE- toimisto muisti minua taas yhdellä selvityspyynnöllä. Ne ovat kovasti aktivoituneet sitten viime asioinnin, tuntuu että jatkuvasti saan olla selvittämässä milloin mitäkin. Kelailin tänään nykyistä työttömyysjaksoani, pohdin miksi tuntuu niin syylliseltä, kuin olisin oikea pahantekijä!

Muutin vuosi sitten syyskuussa uuteen asuntoon. Asetuin taloksi kevyesti, purin vain välttämättömimmät tavarat, huonekalut ja astiat. Noin 2/3 kaikesta omaisuudestani kiikutin  pahvilaatikoissa suoraan vintille. ”Tämä on vain väliaikaisasunto, asun tässä muutaman kuukauden, kunnes löydän uuden työn ja muutan sen perässä pois”. Palattuani kesän jälkeen takaisin kotiin tajusin, että juhlin väliaikaisasuntoni ensimmäistä vuosipäivää. Päätin asettua taloksi vähän tukevammin. Nyt on lipasto päässyt kuplamuoveista ja keittiön astiasto laajentunut suppeasta täyteen mittaansa.

Edellinen työ kesti ajallisesti vain vähän aikaa, mutta uuvutti minut ihan loppuun. Syyskuun alun latasin akkuja: näin ystäviä ja perhettä, nautin päästessäni takaisin omalle treenisalille. Nukuin ja söin hyvin, iloitsin monista tapahtumista, joihin pääsin osallistumaan. Perustin jazz yhtyeen, treenasimme ja pidimme keikan. Henkilökohtaisesta epämukavuusalueesta huolimatta kaikki meni hienosti ja saimme kovasti kiitosta. Ellei muuta ilmaannu, sanoisin että tämä oli syksyn suurin saavutukseni.

Lokakuussa olen ollut potilaana ja toipilaana. Ei mitään hengenvaarallista, mutta voimia vievää ja ajatustyötä vaativaa totuttelua. Jotain muuttuu ja jokin ei ehkä enää palaa, pieniä ja suuria asioita hyväksyttäväksi. Tein reissuja sinne ja tänne pitkin Suomea, oli ystävien häät, toinen orkesteriproggis ja lähetin jopa muutaman työhakemuksen! Lisäksi verkostojen kautta tuli yllättäviä työmahdollisuuksia, joista itse asiassa yksikään ei ole vielä selvinnyt lopullisesti (suuntaan tai toiseen).

Ja kaiken tämän jälkeen tunnen syyllisyyttä omasta saamattomuudestani, laiskuudestani ja leväperäisyydestäni. Miksi? Koska olen edelleen työtön. Koska en pysty antamaan TE-toimistolle kilometrin pituista listaa hakemistani ilmoitustyöpaikoista. Koska tein syyskuussa päätöksen, että käytän 90 % ajastani muiden kuin ilmoituspaikkojen hakemiseen ja tuntuu, että sitä en voi tunnustaa taholle, joka lausuu puoltavasti tai kieltävästi oikeudestani saada työttömyyskorvauksia.

Ulkona satoi ensilumi ja keittiössä jo kolmas (yli 4€:n hintainen) ruukkurosmariini tekee kuolemaa. Ketale, kehtaakin. Haluan pois, haluan maahan, jossa ei tarvitse koko ajan miettiä mitä halpaa ruokaa teen kotona vaan voin mennä ulos syömään, jossa on leppeä tunnelma ja välittömiä ihmisiä. Jossa saan olla rauhassa, ja jossa yhteiskunta ei töki koko ajan kepillä selkään.