Siirry pääsisältöön

Mesenaatti etsinnässä

Syksy on tullut hiljaa hiipien, olen koittanut sitä jopa vähän vastustella ja puhunut tiukasti loppukesästä aina viimesiin T-paitakeleihin saakka, jotka tänä vuonna olivatkin syyskuun puolella! Työt ovat käynnisteen kuin vanha höyryveturi matkalleen, erittäin hitaasti ja paljon savua tuprutellen, jopa niin sakeasti ettei aina ole eteensä nähnyt. Mutta huolimatta hitaasta käynnistelystä, matka on kuitenkin alkanut ja nyt aletaan olla jo tavanomaisessa keskinopeudessa. Ihan hyvä näin.

Kollegoiden seuraamisesta olen havainnut, että väikkärin tekoon sisältyy useita notkahduksia, lukemattomia epätoivon hetkiä, suuria pelkoja ja ahdistumista, ja vain vähäisessä määrin onnistumisen tunteita ja euforiaa. Ja jos niitä pilkahteleekin, niin harmittavan harvoin jää aikaa hehkutella. Myös omassa projektissani olen jo todennut tämän laskupainotteisen suhdanteen. Olen ratkaissut tilanteeni miellyttävällä tavalla käymällä sielunhoidossa kirjoitusviestinnän kursseilla, joilta saa sekä vertaisutkea, että oppeja kirjoitustyön onnistumiseksi. Yhdistin tähän vielä oivallisia tutkimusmenetelmäkursseja, niin paletti näyttää toistaiseksi oikein hyvältä! Aurinkokin aina välillä pilkahtaa eikä syksy ole täysin ottanut otettaan.

Kotona vastapestyjen mattojen tuoksu alkaa hiipua pois, se jos mikä on merkki syksystä. Samoin kuin aamujogurtin mansikoiden vaihtuminen tuoreiden sijaan pakastimesta ongittuihin. Sielunhoidon (aka. kirjoitusviestinnän) kurssilla kerrottiin lempeästi, että hyvinvoinnin kokonaistaso vaikuttaa olennaisesti luovaan työskentelyyn, jota kirjoittaminen ja tutkimus ovat. Ilokseni totesin kaaviota katsellessani, että olen viimeisen kolmen vuoden aikana onnistunut aika monta pilaria saamaan kuntoon omassa elämässäni. Se varmasti näkyy niin olemuksessa kuin resilienssissä, eli kyvyssä sopeutua ennakoimattomiin muutostilanteisiin. Mielen taipuisuus on jo pitkään ollut voimavarani, sen kulmakiviksi nimeän optimismin ja kyvyn kuunnella omaa kehoaan. Jos voimat ovat henkisesti lopussa, en edes yritä lähteä väkipakolla treenisalille.

Elämässä tapahtuu kuitenkin monenlaista ja välillä irtipäästäminen on aivan tuhottoman vaikeaa. Joskus on haastavaa tunnistaa asioita, jotka aiheuttavat kuormitusta ja vielä vaikeammaksi tilanteet menevät, jos kuormittajat ovat lähelläsi olevia ihmisiä. On vaikea punnita mikä ratkaisu kantaisi pisimmälle ja minkä lopputuloksena itsellä olisi levollisin ja parhain olo. Äkkiratkaisut ovat näissä tilanteissa poisluetut, ainakaan minä en pysty sellaisiin. Sen sijaan pitää ottaa oma aika asioiden märehtimiseen ja kotona villasukat jalassa sohvan nurkassa vetistelemiseen sillä välin, kun spotify suoltaa itketysbiisejä toisensa perään. Olen miettinyt haistaako se kyyneleet tai nenästä valuvan rään, vai havainnoiko se valaistuksen hämäryydestä ajankohdan parhaaksi balladeihin. Pitkissä märehtimisjaksoissa on myös vaaransa, että niihin jää kiinni, mutta lopulta on oltava itselleen rehellinen, sillä vain sillä on väliä: antavatko nämä tilanteet/ harrastukset/ tapahtumat/ ihmiset minulle hyvää mieltä ja energiaa, vai vievätkö ne sitä minulta? Ja jos vievät, niin silloin ratkaisu pitäisi uskaltaa toteuttaa. Helppoa se ei ole.

Kun painii isojen elämänfilosofisten kysymysten kanssa (kuka minä olen, miksi olen täällä ja mitä oikein teen?), eivät työtkään silloin oikein suju. Kirjoittamaton totuus. Jos haluaa edistyä töissään hyvin, ei kannata ihastua eikä erota, menettää läheisiään tai sairastua vakavasti. Kaikki nämä luistavat hallitsemattomaan tunnekuohuun, josta palautuminen työkykyiseksi vie viikkoja, ellei kuukausia. Parempi vain muuttaa autiolle saarelle tai kauniin Kainuun perukoille ja katkaista yhteydet ympäröivään maailman viimeistään siinä vaiheessa, kun väikkäristä on jäljellä yhteenveto-osan kirjoittaminen tai viimeisen artikkelin analyysit.

Yliopistolla työskentely ei ole välillä hallinnollistenkaan puitteiden osalta mitään ruusuilla tanssimista. Tässä olisi aineksia useampaankin omaan tekstiin, mutta tiivistäen voisi todeta, että väitöskirja on yksi yksinäisimmistä työprojekteista mitä tiedän. Sitä näennäisesti ohjataan ohjein, joita satelee vieraalla kielellä niin ylätasolla ja satunnaisesti, ettei oikeastaan tajua mitä tässä pitäisi tehdä. Sitten loppuaika (eli valtaosa ajasta) luovitaan erinäisillä itsekehitetyillä tavoilla. Deadline on asetettu aloituspäivästä neljän vuoden päähän ja silloin pitäisi olla valmista. Onko kukaan koskaan kuullut hyvän johtamisen tuomista tuloksista tai välietappien asettamisen tärkeydestä? Syvä huokaus.

On kyllä ennenkin käynyt niin, että löydän itseni tilanteista, joihin olen ajautunut muun kuin taitojen saattelemana. Olen kasannut esimerkiksi bändin, ilmoittanut sen keikalle, hoitanut markkinoinnin ja sitten havahtunut miettimään mitenköhän itse selviän soolojen soittamisesta? Jos jokin on ollut epämukavuusaluetta, niin se. Väikkärin kanssa on samoja fiiliksiä, en todellakaan ollut aloittaessani kartalla mihin olin lupautunut. Mutta koska olen vahva nainen, en ole tottunut luovuttamaan. Tämä saattaa vielä koitua kohtalokseni, hyvässä tai pahassa.

Alan olla töiden kanssa siinä vaiheessa, että ensimmäiset analyysit pitäisi käynnistää ja keskittyneelle työstämiselle pitäisi olla aikaa. Kotona se ei ole mahdollista, sillä siellä on mankeloimattomia lakanoita, kaapin takana kurkkivia pölypalloja ja tyhjentämätön tiskikone. Työpaikalla sujuu jo paremmin, mutta siellä väsähtää viimeistään iltapäivän lopuksi ja maisema on latistava. Parhaiten keskittyisin varmasti Hotelli Punkaharjulla, jossa on upea sisustus, inspiroiva upea luonto ja törkeän hyvä keittiö, jonka ruuilla voisin elää kyllästymättä monta viikkoa. Eli täysi ylläpito ja miellyttävä ympäristö etsinnässä. Ilmoitankin siis etsiväni mesenaattia, joka tarjoaisi minulle tällaisen työskentelyjakson (kesto arviolta kolme viikkoa ja marraskuussa vielä parin viikon jakso Italiassa). Sugar daddyt eivät käy, ja no siihen olen varmaan jo liian vanhakin, mutta joku pyyteetön tieteen rakastaja, joka arvostaa monialaista tutkimusotetta, ymmärtää luovien prosessien ottavan aikaa ja haluaa vaikuttaa myönteisesti edes yhden väitöskirjatutkijan elämänlaatuun. Ilmianna nykyajan Medici-tuttavasi, minulle voi ilmoittautua!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Urasuunnittelua

Ystäväni kysyvät minulta usein mielipidettä ja neuvoa työhakemusten valmistelemiseen, CV:n muotoilemiseen tai yhteydenottotapoihin kiinnostavaa yritystä kohtaan. Olin jo aiemmin pohtinut yhteistä kokoontumista näiden teemojen äärelle ja syyskuussa saimme lopulta sovittua ajankohdan. ”Otin muuten lomapäivän tapaamistamme varten, nähdään siis Helsingissä!” Kun opiskelukavereilta löytyy tämän tason sitoutumista oman porukan ”urapäiviin”, ei voi kuin nostaa hattua. Ja samaan hengenvetoon todeta, että urasuunnittelu, urakehitys ja työllistymisasiat ovat meille nuorille aikuisille tosi tärkeitä juttuja. Vakituiselta vaikuttaneet työsuhteet eivät ehkä olekaan niin vakituisia ja kukaan meistä ei koe olevansa erityisen turvassa. Tuttujen ihmisten kanssa on hyvä ruotia arkojakin aiheita, kuten palkan suuruutta. Oli huojentavaa kuulla, että määritimme oman osaamisemme arvon hyvinkin samalle tasolle. Keskustelusta sai rohkeutta kertoa reilusti palkkatoiveensa sitä kysyttäessä, raha-as

Sutkautuksia

Nonniin. Keväinen keuhkotauti saavutti minutkin herran vuonna 2022, joskaan kyseessä ei ollut korona vaan jokin muu erittäin epämiellyttävä puheeäänen ja voimat vievä tauti. Se oli viimeinen kannustin, suorastaan tarjottimella eteen tuotu vaihtoehto, ladata maksullisen podcast-palveluntarjoajan ilmainen 2 viikon tutustumisjakso ja uppoutua Antti Holman uuden podcastin pariin aina niinä hetkinä, kun en yskinyt keuhkojani pihalle mykkyrässä lattialla tai ollut unessa.  Onpa sillä Holmalla kivoja sutkautuksia ja näkemyksiä! Jäin pohtimaan mikä on nykyään se kanava, jonne voisi itse suoltaa omasta mielestään hauskoja sutkautuksia ilman painetta olla asiallisen tarkka tai muuten pätevä. Twitterkin on lähinnä pelottava ammatillisen pätemisen paikka, ei sinne kehtaa kirjoittaa mitään omia persoonallisia ajatuksiaan. Eikä huvita, aina kun sinne erehtyy menemään niin silmille ryöpsähtää jokin makaaberi metsäkeskustelu tai vähemmistöjen oikeustaistelu-ketju. Aina on kaikki huonosti ja lukijalle

Suomi 100 - edelläkävijyyttä vai menneissä kieriskelyä?

Juttelin ystävieni kanssa itsenäisyyspäivän juhlamenoista. ”Meidän kunnassa lasketaan seppeleet kaikille hautausmaille, sytytetään kynttilät, kirkossa pidetään juhlamessu, on juhlalounas ja perinteisiä puheita.” Pohdimme miksi itsenäisyyspäivän juhlimisen pitää olla niin kamalan ankeaa ja miksi aina muistellaan sota-aikoja? Voisiko olla vaihteeksi jotain muuta, edes tällaisena juhlavuonna? Meistä suomalaisista puhutaan edelläkävijöinä. Meillä on sopivasti kaikkea ja maassamme on paljon hyvää. Mutta takertuminen menneeseen ei tuo meille parempaa huomista. Itsenäisyyden saavuttamiseksi on tehty valtavia uhrauksia, joiden seurauksia kannamme edelleen mukanamme mm. sulkeutuneisuuden ja osattomuuden kokemuksina. Suomi on uudistusten äärellä: terveyspalvelut muuttuvat, osallistuminen muuttuu, liikenne muuttuu, ruoka muuttuu, elinkeinot muuttuvat. Työ muuttuu. Muutokset ovat nopeampia kuin mihin hallinnon uudistumiskyky yltää. Ison laivan kääntyminen on muutenkin hidasta, nyt sen h