Kansainvälinen uhka?

Olen pikkuhiljaa kallistumassa ajatukseen, että sanon heipat Suomelle ja lähden ulkomaille töihin. Ennen kuin tekee harkittuja siirtoja, on hyvä vähän kartoittaa tilanteita ja tehdä jonkinasteisia suunnitelmia. Esimerkiksi selvitellä, miten asiat voivat mennä siinä vaiheessa, kun haluaisi palata takaisin Suomeen.

Seurasin mielenkiinnolla ja järkytyksellä erästä keskustelua, jossa käsiteltiin paluumuuttoon ja työllistymiseen liittyviä aiheita. Kyse on ulkomailla työskentelevistä suomalaisista, joilla on takanaan useiden vuosien kansainvälinen (kv) kokemus, kielitaitoa ja kulttuurien tuntemusta. Kaikki alkoi iltasanomien uutisesta, jossa kerrottiin miten 41-vuotias kokenut kv-uran tehnyt mies ei löydä etsinnöistä huolimatta työpaikkaa Suomesta. 

Seuraamassani keskustelussa paluustaan tai paluuaikeistaan kertovat suomalaiset jakoivat kokemuksiaan työnhausta Suomessa: ”Vuosi, puolitoista ja kaksi - ei yhtään kutsua haastatteluun. Puhun viittä kieltä sujuvasti, minulla on kaksi maisterin tutkintoa ulkomaisista yliopistoista - ei kutsua edes haastatteluun. Yli 5v. kokemus ulkomailta alkaa kauhistuttaa suomalaisia työnantajia. Briteissä ulkomaalaisenkin on helpompi saada töitä kuin paluumuuttajan Suomesta”.

Aika karua.

Ja samalla oma käsitykseni tästä aiheesta on ollut kiiltävä Suomi-kuva, joka ottaa avosylin vastaan erityisesti paluumuuttajat ja arvostaa ulkomailla hankittua kokemusta. Kv-kokemuksen merkitystä korostetaan opintojen aikana ja vaihtoon kannustetaan lähtemään. Kansainvälisyyttä hypetetään ja maalaillaan kuvia, että sen puuttuessa on vaikea työllistyä.

Ja sitten todellisuus on tällainen. Huh huh Suomi, taas nousi pisteet – NOT.

Lähtijöitä on ollut aina kun taloustilanne on ollut heikko tai tulevaisuuden näkymät ovat olleet muualla parempia. ”Yksi keskeinen tekijä erottaa kuitenkin nykylähtijät aiemmista sukupolvista: koulutus.” (HS 4.12.2016)

Entistä useampi lähtee jäädäkseen. Palaajia on vuosittain parituhatta vähemmän kuin lähtijöitä. Samaan aikaan, kun paluuaikeet ovat vähentyneet, lähtijöitä on entistä enemmän. Talouden alamäki on kasvattanut 15–44-vuotiaiden suomalaisten nettomaastamuuton nelinkertaiseksi.  

Helsingin sanomissa julkaistiin viime joulukuussa mielenkiintoinen artikkeli, jossa tarkasteltiin ulkomaille valuvaa suomalaista osaamista sekä paluumuuttajien haasteita. Artikkelin pohjaksi tehty tutkimus on mielestäni varsin kattava, sillä vastauksia ulkosuomalaisilta oli kertynyt 799 kappaletta. Ei siis mikään 3 n:n otos.

Paluusta aletaan nähtävästi haaveilla siinä kohtaa, kun perheessä on lapsia ja heidän koulunkäyntinsä on alkamassa. Haluttaisiin tuoda lapset Suomeen kasvamaan. Mutta sitten se on esim. taloudellisesti mahdotonta, kun toinen tai molemmat vanhemmista eivät löydä työpaikkaa – koska on liikaa kv-kokemusta.

Tästä aiheesta on mielestäni todella tärkeäjos ää meteliä, sillä tta työpaiella tärkeä pitäädellisesti mahdotonta, jos toinen tai molemmat vanhemmat eivät saa uutta työpaiä pitää meteliä, sillä jos tätä ongelmaa ei tunnisteta laaja-alaisesti työpaikoilla, niin sille ei osata tehdä mitään. Tutkimuksissa ilmiö on jo havaittu (CIMO: Piilotettu osaaminen). Kansainvälisen uran tehneet suomalaiset kokevat kotimaiset työmarkkinat sisäänpäin lämpiäviksi, jossa otetaan ennemmin ”keskinkertainen puolituttu kuin kansainvälisesti kannuksensa hankkineita”. Ulkomailla asuvien suomalaisten keskustelupalstoilla puhutaan tästä aiheesta paljon ja näkemykset Suomen vastaanottavaisuuden tasosta ovat aika selkeitä: 2-3 vuotta kv-kokemusta on ok, kunhan se ei ole liian eksoottisesta työstä tai maasta. Ja muuten, kannattaa hakea ennemmin paikkaa, jonka rekrytointi hoidetaan ulkomailta käsin; silloin on paremmat mahdollisuudet.

Heikko työtilanne ja tulevaisuudennäkymät ajavat nyt myös koulutettuja ulkomaille. Talousanemian painamassa Suomessa ei ole heille töitä. Jos on, ei ole riittävästi vastuuta tai palkkaa. (HS 4.12.2016)

En usko, että huonompi palkka on loppupeleissä se mikä määrittää Suomen kiinnostavuutta paluumaana. Miten voisikaan? Ulkosuomalaisten kommenteissa painottuu selvästi lasten kasvattaminen omaan kulttuuriin, suomen kielen oppiminen sekä turvallisen yhteiskunnan kaipuu. Rivien välistä pilkottaa lisäksi hyvä (ja ilmainen) koulutus sekä toimiva sosiaaliturva. On riipaisevaa lukea kohtaamattomuudesta: ihminen ei pysty iloitsemaan uudesta, paratiisissa alkavasta työstä, josta ”maksetaan lähes 10 000 € etuineen kuussa, koska hänen kohdallaan lähtö ei ole vapaaehtoinen, vaan koska vaihtoehtona olisi työttömyys Suomessa. ”Kun olisi riittänyt 3000 ja rapiat, eikä mitään kummallisuuksia.” Eli suorastaan kohtuullinen kokeneemman asiantuntijan palkka.

Herätkää yritysjohtajat, keskiportaan pamput, valtion virastojen esimiehet sekä pk- ja perheyritysten omistajat! On ihan turha valittaa aivovuodosta, osaamisen karkaamisesta ulkomaille tai jupista turvapaikanhakijakeskustelun ohessa miksi tänne otetaan vain lukutaidottomia ja kouluttamattomia ihmisiä. Jos teillä ei ole kanttia palkata maailmaa nähneitä, monikulttuurisuuden ja kielien asiantuntijoita, ei kykyä kuunnella heidän ajatuksiaan, ideoitaan ja maailmalla jalostuneita ajatusmallejaan, niin saatte uida omassa kestävyysvajeessanne ja talouskurimuksessanne ihan yksin.

Ette kai te pelkää kansainvälisesti ansioituneita työntekijöitä? Että he tulevat ja ovat parempia töissä kuin sinä itse? Että he uhkaavat esimiesasemaasi olemalla kansainvälisesti ansioituneita? Että he eivät ole tyytyväisiä palkkaan ja ovat kuitenkin kohta lähdössä taas uuteen kv-tehtävään? Ettekö usko että ulkomaiset tutkinnot tai työkokemus olisivat yhtä arvokkaita, kuin täällä perähikiällä hankitut, vain koska ette itse ole koskaan asuneet ulkomailla? Keskustelu käy kuumana ja työnhaussa toistuvasti sivuun jääneet ulkosuomalaiset pohtivat syitä hylkäämiselle.

Haloo, miksi nämä ihmiset hakisivat paikkaa, jossa palkka on vain kolmasosa siitä, mitä he tienaisivat ulkomailla? Miksi he hakisivat ehdoin tahdoin Suomeen, jossa on alhainen keskilämpötila, sademäärä suurempi kuin haihdunta, lyhyt ja viileä kesä sekä jatkuvasti pohjoisemmaksi kuroutuva lumiraja, elleivät HE OIKEASTI HALUAISI? He hakevat töitä täältä siksi, että he haluavat tuoda itsensä ja perheensä Suomeen. Se on tunnekysymys, se on kuulumista omaan heimoon ja omaan kulttuuriin, turvallisuuden tunnetta sekä halua jakaa sydämensä maisemat myös omille lapsille. 

Kaiken lukemani jälkeen jäin pohtimaan, että jos nyt lähden, niin voinko koskaan palata?

*Keskustelusta poimittujen lainauksien käyttöön on saatu lupa