Luottamus ja läsnäolo

Menin ensitöikseni pesemään kädet kahvilan naistenhuoneeseen ennen kuin aloittaisin lounaan. Siellä oli joku toinenkin, mutten kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota – kunnes kuulin nyyhkäyksen. Nuorehko nainen itki vieressäni lohduttomasti. ”Nyt ei taida kaikki olla ihan kohdallaan?”. "Ei aina ole", sanoi toinen. "Välillä on vaikeampaa". Niin on, olin tismalleen samaa mieltä.

En osannut jättää keskustelua kuitenkaan siihen. Olen aivan voimaton nähdessäni toisten olevan musertuneita tai surullisia. Ei, korjaan: olen voimaton lähtemään tilanteista pois, en osaa ajatella ettei tämä asia kuuluisi minulle. Ihmisten suru koskettaa, sillä tiedän, että se on valtavan voimakas tunne.

Mietin kunnon keittiöpsykologina kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi, katsoessani itkevää naista siinä lastenhoitopöydän vieressä: Poikaystävä, se on varmasti lähtenyt. Ehkä juuri äsken, jättänyt hänet vain tänne. Joo, niin se varmaan on. Sitten kysyin, onko jotain sattunut ihan äskettäin, vai onko olo ollut surullinen jo pidemmän aikaa. ”Jonkin aikaa, ei kovin kauan”. Oletko täällä ihan yksin? ”En, äiti on myös mukana. Hän tuli katsomaan minua tänä viikonloppuna”. Ahaa, äiti on paikalla, ehkei kyse ole sittenkään sydänsuruista.

”Mun veli kuoli hiljattain, siksi mua niin itkettää. Oltiin tosi läheisiä.” BOOOM! Nyt suomen kieli, anna jotain sanoja tähän tilanteeseen. ”Oon tosi pahoillani, se on varmasti valtava menetys. En voi kunnolla kuvitellakaan, miltä sinusta tuntuu”.

Mietin kuumeisesti, mikä minua helpottaisi, jos olisin noin surullinen? Halaus, ehdottomasti halaus. Otin riskin ja avasin kädet. Halasin tuntematonta naista siinä ruusukuvioisen tapetin, prameiden vesihanojen ja rottinkikorissa olevien käsipyyhkeiden keskellä. Ihminen tärisi sylissäni ja tuntui, että romahtaa siihen paikkaan. En voinut muuta kuin olla lähellä, ei ollut mitään sanoja.

* * *

Lähetin jokin aika sitten sähköpostia muutamalle tuttavalleni ja kysyin millaisena ihmisenä näyttäydyn kollegoille ja ystäville. Tämä oli hirveän jännittävä tehtävä, jonka tarkoituksena oli tunnistaa omia taitojaan ja osaamisalueitaan. Kysymyspatteristossa oli myös kohta ”mitä erikoisempaa osaamista tältä ihmiseltä löytyy, jota hän ei itse varmaankaan näe". Kaikki vastaajat mainitsivat taitoni kuunnella toista ihmistä.

Olen päätynyt viime aikoina tilanteisiin, joissa tuttavani ovat avanneet minulle (hyvinkin yllättäen ja varoittamatta) mielensä syvimpiä sopukoita. Minun kanssani on kuulemma mukava jutella, osaan kuunnella sillä tavalla ”oikeasti”. En ole itse tullut sitä ajatelleeksi noin, olen vain tottunut ajattelemaan, että tulen toimeen ihmisten kanssa. Mutta kuulen siis paljon sellaista, joka koskettaa minua itseänikin. Ja koska olen toiminnan nainen, minun on vaikea jättää asioita sikseen: koitan olla avuksi niin paljon kuin osaan. Uskon avoimuuteen ja toisten ihmisten auttamishaluun; siihen, että kipeistäkin asioista kannattaa puhua ja pitää läheiset tietoisina missä mennään. He eivät osaa auttaa, elleivät he tiedä.

* * *

Nainen kuivasi kyyneleensä rottinkikorista poimitulla käsipaperilla ja hymyili vähäsen. ”Kiitos sinulle. Yleensä ihmiset ei uskalla kysyä, ainakaan suomalaiset. Oli tosi kiva, että sä uskalsit.” Vaihdoimme muutamia ajatuksia, halasimme toistamiseen ja sitten lähdin syömään lounastani. Nainen palasi hetken päästä äitinsä seuraan omaan pöytäänsä, kyyneleiltä ei välttynyt heistä kumpikaan. Mutta minusta oli hienoa, että he olivat lähteneet kotoa ulos. Silloin näkee, että elämä jatkuu surusta ja vaikeuksista huolimatta. Hänen lähtiessään nyökkäsin hymyillen, kohtaaminen oli minullekin merkityksellinen ja opin taas jotain uutta.

Arjen lisäksi on tärkeää muistaa antaa elämällekin tilaa ja kulkea avoimin mielin, vaikka se joskus tarkoittaisi vaikeitakin tunteita. Onneksi olen onnistunut siitä pitämään aika hyvin kiinni, vaikka töitä ei tällä hetkellä olekaan.