Mitä sä oot viime aikoina tehny?

Työ määrittää hirmusesti ihmisten elämää. Se tuo sisältöä ja merkitystä, yhteisön johon kuulua ja elämänrytmiä. Kun työtä ei ole, ei tunne oikein olevansa kunnollinen yhteiskunnan jäsen. Ja se on tosi harmillista. Olen miettinyt miltä taiteilijoiden tai vaikkapa freelancereiden arki tuntuu? Ei niilläkään ole pysyvää työyhteisöä tai arkiaikatauluja (välttämättä) rytmittämässä elämää. Mutta ne saa palkkaa ja maksaa veroja. Niillä on jotain mitä vastata, kun ihmiset kysyy ”mitä sä teet sun elämässä?”.

Ehkä lisään CV:hen uuden työkokemuksen: Freelancer työnhakija…

Ja hei, on mulla jotain, mitä työssäkäyvillä ei ole: Aikaa.

Kun toiset joutuvat heräämään silmät ristissä aamuvarhaisella, mä voin nukkua possottaa vaikka puolille päivin. Jos tiistai-iltana on kiva tapahtuma tai hyvä keikka myöhään illalla, voin ihan rauhassa lähteä sinne, eikä tarvitse miettiä aamun heräämistä. Voin kerryttää univelkaa muutaman päivän pelkäämättä, etten ehtisi nukkua niitä takaisin. Voin valita mihin parhaat valveillaolotuntini käytän: ulkona liikkumiseen, ystävien tapaamiseen, vai erilaisiin velvollisuuksiin ja työnhakujuttuihin. Voin varata keskipäivän ajat taloyhtiön pyykkituvalta (ei taatusti ole ruuhkaa) tai hierojan klo 13 (niillä ei oo ikinä vapaita aikoja kalenterissa klo 16 jälkeen). Olen vapaa lähtemään päivän varoitusajalla reissuun, vapaa tekemään melkein mitä haluan.

Ja niin olen tehnytkin. Mennyt vuosi on ollut ihanan väljä, täynnä vapautta ja jännittäviä seikkailuja.

Mutta tiedättekö sen olon, kun on syönyt kokonaisen suklaalevyn, tai litran jäätelöä? Että hyvää oli, mutta vähän liikaa yhdellä kerralla? Siltä minusta nyt tuntuu. Olen kylläinen vapaudesta ja sen suomista rikkauksista ja kokemuksista. Nyt on aika tehdä jotain muuta. 

Työttömyys hävettää minua, ja se on ihan kamala tunne. On ahdistavaa tavata uusia ihmisiä ja vastata heidän "missä olet töissä" -kysymyksiinsä, tai ystävien "mitä olet tehnyt viime aikoina" -tiedusteluihin. Ystäville vastaaminen on melkeinpä kamalampaa, koska he tietävät jo etukäteen, etteivät päiväni kulu ”oikeissa töissä”. Tuntuu, että kaikki mitä kerron, on vain selittelyä.

Päiväni kuluvat pääasiassa siten, että koitan herätä ihmisten ajoissa (reilusti aamupäivän puolella) ja lounaaseen asti työskentelen kotona. Työskentelyni tarkoittaa mm. tiedon etsintää, sähköpostien kirjoittelua, puheluita, listoja, taulukoita, suunnitelmia jne. Lounaan jälkeen lähden usein kirjastolle jatkamaan tehtäviäni. Miksi? Koska siellä on muita ihmisiä. Käytän päivistäni n. 5-6 tuntia työn löytymiseen tähtääviin tehtäviin, eli sen saman verran, mitä muut ovat työpaikoillaan työtehtävien kimpussa. Loppuaikahan 7,5 h työpäivästä kuluu käytäväkeskusteluihin, venyneisiin kahvitaukoihin, kissavideoiden katseluun, ja sen sellaiseen. Kyllä te tiedätte. Ja kuten kunnon työntekijät, minä mietin ja murehdin töitäni vielä nukkumaan mennessäkin.

Työ määrittää elämäämme, koska se vie niin paljon aikaa. Reilun 7 tunnin työpäivä syö valveillaoloajasta yli puolet. Vietät arkisin enemmän aikaa työkavereiden kuin oman perheesi kanssa. Ja 1/3 elämästäsi vietät sängyssä. Masentavaa, tavallaan.

Tärkein syy, miksi ihmiset käyvät töissä, on toimeentulo. Elämässä on pakko tulla toimeen, ja työ on tällä hetkellä valtaosalle ainut mahdollisuus. On jännittävää nähdä, mihin yhteiskunta tästä kehittyy, mutta tuskin työnteko kokonaan koskaan häviää. Kuten minä, myös moni muu huomaa pian vapauden saatuaan, että elämässä täytyy olla jotain sisältöä.

Tekisin töitä enemmän kuin mielelläni. Haluaisin maksaa veroja, kerryttää eläkettäni (vaikken eläkkeelle usko pääsevänikään - mutta edes tavan vuoksi!), ja olla kunnon kansalainen. Miksi minusta tuntuu koko ajan, että olen suoranainen vätys, kun en käy päivätöissä? Vaikkei kukaan minulle ole sellaista päin naamaa väittänyt.

Työttömällä täytyy olla rautainen ja teflon-pintainen itsetunto, jotta työn puutte ei hetkauttaisi sitä. Joku kommentoi tähän liittyen facebookissa jotakuinkin seuraavasti:

Ei työssäkäyvä joudu joka päivä kyseenalaistamaan omaa osaamistaan, omia taitojaan, kelpoisuuttaan tai ihmisarvoaan. Työttömälle se on jokapäiväistä, joka päivä käydään sama kamppailu. 

Aivan loistavasti sanottu. Minulle työttömyys on opettanut pettymysten sietämistä, epävarmuuden kanssa elämistä, ja huonommuuden tunteiden käsittelyä. Mennyt vuosi on auttanut ymmärtämään omaa ajatuksenjuoksua, opettanut elämään (välillä musertavienkin) tunteiden kanssa ja sen, miten näistä murheen alhoista selvitään. Olen ymmärtänyt, kuinka hillittömän tärkeää on itsekunnioitus ja käydä tunteensa rauhassa läpi. Vasta sen jälkeen voi jatkaa eteenpäin.

Tällä viikolla olen joutunut kamppailemaan pahasti rakoilevan teflon-pintani kanssa. Tässä aikuisten elämässä nyppii se, että on hirveästi odotuksia ja vaatimuksia, mutta missään vaiheessa ei anneta aikaa kasvaa työssä niihin mittoihin ja taitoihin, joita odotetaan. Tämän ajan asettamat vaatimukset meidän sukupolvellemme ovat ihan kohtuuttomia. Työtehtävien vaatimuslistat ovat kilometrien pituisia, mutta samalla pitäisi olla nuori, energinen, tehdä töitä harjoittelijan palkalla ja 6 kuukauden pätkissä. Eräs video avaa tilannetta hyvin. Tervetuloa työmarkkinoille Y-sukupolvi!

Haluan lausua suuren kiitoksen 100-vuotiaalle Suomen valtiolle, joka on käyttänyt koulutukseeni varmasi satoja tuhansia, ellei miljoonia euroja (6-vuotiaasta esikoululaisesta 26-vuotiaaksi maisteriksi). Haluan kiittää suomalaisia yrityksiä ja organisaatioita ja siellä rekrytoinnista vastaavia 50-60 -vuotiaita rekrytoijia, jotka kavahtavat moniosaamista, suurta oppimishalua ja innokkuutta. Toivotan oikein hyvää menestystä ja suotuisaa tulevaisuutta! Ja samalla ilmoitan, että minä nostan kytkintä ihan koska tahansa. Haluan tarjota kaiken osaamiseni, energiani ja taitoni tämän maan käyttöön, mutta jos se ei kenellekään kelpaa, niin se ei loppupeleissä ole minun häviöni.