Kulmakarvojen nenänpuoleiseen päähän koskee, ehkä olen taas rypistellyt otsaani koko päivän töissä. Tai sitte tieto pyrkii ulos! Välillä kun aivoissa oikein surisee niin tuntuu, että posketkin pullottavat kaiken tiedon valuessa alaspäin. Tai näin ainakin luulen, eiväthän posket muusta syystä voi pullottaa.
Aika moni työ 2020-luvulla (sallinette pienen etukenon) on juuri tällaista työtä. Me asiantuntijat (ja tutkijat) monilla eri aloilla painimme päivät pääksytysten ajatus- ja tietotyön parissa. Emme siirrä broilerin koipia hihnalla pakkauslaatikkoon tai ruuvaa muttereita kiinni isompaan objektiin. Ei, me pohdimme jos minkälaisia kysymyksiä ja ongelmia (pääosin ongelmia) ja haemme niihin ratkaisuja. Ja siitä ratkaisujen hakemisesta, kekseliäisyydestä ja aivojen käyttämisestä pää kuormittuu aika reippaasti.
Vanhanaikainen tehdastyö on omalla tavallaan raskasta ja siihen on aikanaan sovittu ensinnä lauantain muuttaminen vapaapäiväksi, ja myöhemmin taukojärjestelmä (10 min aamu- ja iltapäivällä) sekä ruokatunti, joka ei ole tunti vaan 30 min. Ja lomarahat 1970-luvulla, jotta metallialan työntekijät eivät häviäisi lakkojen aikana töihin Ruotsiin vaan palaisivat lomalta takaisin tehdastyöhön suomalaiselle työnantajalleen. Käytäntö on levinnyt sittemmin myös monille muille aloille. Suorittavalle työlle säädettiin työaika turvaamaan työntekijän oikeuksia ja selkeyttämään toimintaa. Nämä olivat valtavan hienoja saavutuksia ja ammattiyhdistysliike on näistä hirveän ylpeä.
Nyt ne ovat vanhentuneet.
Minä ja yli miljoona kollegaani työskentelemme oloissa, jotka (ovat joskus epäinhimilliset ja) eivät vastaa kuormitukseltaan millään tavalla tehdastyön kuormitusta. Me kuormitumme eri paikasta ja eri tavoin ja meidän kuormituksemme ei pääty siihen, kun lähdemme töistä kotiin. Päinvastoin, sinne ne työajatukset, pulmat ja ideat jäävät pörräämään vinhaa vauhtia ja poukkoilevat edestakaisin pahimmillaan vielä iltaisinkin kun koitamme mennä nukkumaan.
Tähän palettiin sopii hirveän huonosti nykyinen työaikajärjestelmä, joka määrittelee mistä tunneista maksetaan palkkaa. Sillä työtä tehdään määrätystä 7,5 tunnista tehokkaasti ehkä 5-6 ja loppuaika menee eri tavoin rötväillessä ja tehdessä jotain hyvin epämääräistä. Työstä palautumiseen ei riitä pelkkä työpaikalta poistuminen ja lepäily, vaan ajatustyöstä palautuminen vaatii aikaa sekä huomion muualle viemistä. Hiihtolenkki, pianonsoiton harjoittelu, sukellustunnit, renesanssiajan sukkien neulominen, luppoaika, vapaus – muutamia mainitakseni. Olen myös huomannut, että mitä vanhemmaksi tulee niin sitä kipeämmin kaipaa nimeomaan luppoaikaa – että ei ole mitään ohjelmaa jonain iltana. Tässä on ollut minulle opettelemista, sillä pidän sitä hiukan hukkaan heitettynä aikana: jos en puuhaile jotain pelkään, että laiskistun!
Määrätyt työtunnit ja työaika on vanhentunut järjestelmä, joka joutaisi romukoppaan.
Kun tietotyöhön sovelletaan edelleen samaa työaika- ja taukojärjestelmää kuin 100 vuotta sitten, minkä lisäksi työtä tehostetaan samoin periaattein kuin suorittavassa työssä (yksilölle enemmän hommia, vähemmän aikaa ja nopeampi tahti), soppa alkaa olla valmis. Varmasti muutkin, kuin ajatustyötä tekevät hiffaavat, missä kohtaa alkaa mennä metsään. Tähän kun päälle lätkäistään ruuhkavuodet, omat urasuunnitelmat ja uralla etenemishaaveet, yhteiskunnan ihailema kiireen ja suorittamisen kulttuuri sekä mahdolliset omat tasovaatimukset ei ole ihme, että valtaosa työikäisistä on ihan burnoutin partaalla. Minäkin olen ajoittain, mutta olen koettanut kehitellä erilaisia ratkaisuja siltä välttyäkseni.
Kehittelen omia ratkaisuja selvitäkseni töistäni uupumatta täysin.
Ensiksikin teen parasta aikaa suurta empiiristä koetta työajan kanssa: teen töitä 4-5 tuntia päivittäin. Sitten vaihdan vapaalle. Eikö ole vallankumouksellista, suorastaan kapinallista! Mutta siihen neljään-viiteen tuntiin ei sisälly yhtään kissavideoita, facebookissa norkoilua, ylen ja hesarin uutissivustoja tai mitään muutakaan notkumista. Se aika on pelkästään varattu töille. Päiväni päätteeksi olen puhki ja tekee hyvää lähteä pois töistä. Mutta erona siihen, miltä tuntui 8h työpäivien puristuksessa oloni on vielä ihan siedettävä: en ole lopen uupunut ja liikuntakyvytön tullessani kotiin, jaksan yleensä tehdä ruokaa ja harrastaa illalla jotain. Pohdin aikaisemmassa kirjoituksessani Keitä varten keksihyllyt ovat? tavallisen työpäivän rasituksia, ja totesin aika yksiselitteisesti että tällaista tahtia ei oikein jaksa. Onkin ollut kivaa, että nyt apurahatutkijana saan itse määritellä työpäiväni, -aikani ja -tuntini, ja samalla seurata miten hommat edistyvät verrattuna "normityöaikaan".
Olen luottavainen, että kolmen vuoden päästä olen valmis väittelemään ja hommat ovat jokseenkin paketissa. Toki särmikkään lyhyiltä kuulostavien päivien väliin mahtuu myös pitkiä puserruksia ja mm. viikonlopputöitä. Niiden jälkeen voi kuitenkin palautua esim. arkivapaan kautta. Vapaaseen työaikaan kuuluu myös oman unirytmin etsiminen, minulla se tarkoittaa että työni eivät ala ennen aamu-kymmentä. Äitini totesi eräässä puhelussa taannoin "oot sää kyllä ihme venkoilija, kun vielä kolmekymppisenä voit nukkua aamulla pitkään. Miten sää onnistutkin järjestämään asias tolla tavoin". Niinpä, sitä minä välillä itsekin ihmettelen.
Työpäiväni eivät ala ennen aamukymmentä.
Syksyllä opetin biologian peruskurssilla uusia yliopisto-opiskelijoita, vedin ryhmätyötunteja, joissa pääpaino oli opiskelijoiden omalla järjestäytymisellä ja tehtävien teolla. Kävimme kuitenkin yleensä aina tuntien alkuun nopeasti kuulumiset ja fiilikset läpi, sillä tavoin päästiin hyvin yhteiseen moodiin ja kuultiin esim. onko ympärillä väsyneitä vai virkeitä ihmisiä. Kurssin puolivälissä alkoi nousta esiin stressin ja kiireen tuntemuksia, uudet opiskelijat olivat törmänneet rajalliseen aikaan ja rajattomiin kurssitehtäviin. Vakava ongelma, jonka kanssa jokainen opiskelija varmasti joutuu painimaan. Toisten hyvinvoinnista huoltakantavana ihmisenä, ja kokemusasiantuntijana (voi kunpa minustakin olisi joku kantanut huolta fuksina!) koostin seuraavalle tunnille muutamia ohjeita ajanhallintaan ja ajatustyön (eli opiskelun) tekoon. Käytin lähteenä mm. aivotutkija Minna Huotilaisen asiantuntemusta, joka on ollut viime aikoina runsaasti esillä mediassa. Sen lisäksi, että yliopistossa sopii puhua tieteellisistä tuloksista on myös upeaa, että tulokset on puettu niin konkreettisiksi ohjeiksi ja suosituksiksi.
Huotilaista on haastateltu kerrassaan briljanttiin Ylen Tiedeykkönen ohjelmaan Mistä aivot tykkää? jo vuosi sitten helmikuussa, lämmin suositus tämän ohjelman kuuntelemiseksi! Sieltä saa vinkkejä omasta arjesta suoriutumiseen, ärsykkeiden vähentämiseen ja palautumisen maksimoimiseen. Palautuminen on jaksamisen kannalta äärettömän tärkeää ja siihen pitäisi tällaisena tehokkuuspuristuksen aikana erityisesti kiinnittää huomiota. Viimeaikaisia vinkkejä Huotilainen listasi Ylen artikkelissa keskittymiskyvyn palauttamiseksi. Olen hyödyntänyt Huotilaisen tietoutta paljon myös tätä tekstiä kirjoittaessani.
Eräs ystäväni pitää aamupäivisin mobiilidatan pois päältä omasta puhelimestaan, jotta saa harjoiteltua keskeytyksettä soittoa, joka on hänen työnsä. Toiset taas pitävät some-lakkoa viikosta kuukauteen ja kehuvat sen jälkeen vapautumisen tunteita. Monet kokevat kuitenkin, että totaalinen sosiaalisesta mediasta luopuminen on vaikeaa, ja esim. minun työtehtäviini kuuluu viestiä hankkeestamme eri kanavissa aika ajoin ja se olisi hankalaa jos en itse käyttäisi somea ollenkaan. Some-lakot voivat olla kuitenkin siitä hyödyllisiä, että huomaa yleensä pärjäävänsä hyvin ilmankin ja oman ruutuajan voi sittemmin karsia minimiin. Tällöin päivästä jäisi aikaa sille arvokkaalle palautumiselle, jota me kipeästi tarvitsemme.
Keskustelimme kerran töissä työtehtävien kuormittavuudesta, aivojen jatkuvasta kierroksilla käymisestä sekä stressin aiheuttamista rytmihäiriöistä, johon ystäväni totesi pohdiskelevasti "jospa kuitenkin lähihoitajaksi mummoja ulkoiluttamaan". Nykyuutisten valossa se ei kuitenkaan vaikuta yhtään sen vähemmän kuormittavalta työltä kuin tämä ajatustyökään, joten itse jatkanen pohdiskelua kokemuspohjaisen luontoterapeutin, lukukoirayrittäjän ja ompelijan ammatin välimaastossa.
 |
| Terkkuja vanhoille AVI:n työkavereille! Lähde Pinterest. |
Kommentit
Lähetä kommentti